Kimmo Kallio: Runouden vastuu omalle uudistumiselleen. Puheenvuoro Helsingin poetiikkakonferenssissa 22.8.2007
Puheenvuoro luettavissa myös täällä.

Minä tiedän ettei mikään ole muuttunut ja on samalla vaihtunut uudeksi joka ei ole entistä parempi eikä erilainen mutta ikuinen kuin huutojen jäljet lumessa.

Leevi Lehto, Muuttunut tuuli (1967)

Perinteisin ja ehkä pitkäikäisin väite runouden vastuuttomuudesta – niin kauan kuin runouden voidaan nähdä olleen olemassa juuri kirjallisuutena [1] – lienee se, että runous on tavalla tai toisella elitististä, että se esiintyy vain itse itselleen piittaamatta pätkääkään joko korporeaalisesta lukijasta tai sitten yhteiskunnallisesta tilanteesta, joille sen pitäisi, näin sanotaan, viime kädessä tunnustaa vastuunsa. Tällaisesta runouden vastuuttamisen näkökulmasta runous ja runoilijat ovat vastuussa aina jollekin ”toiselle”, ulkopuoliselle taholle (lukijalle, yhteiskunnalle jne.) jostakin itselleen ulkopuolisesta asiasta (lukijan ahaa! -elämykset, yhteiskunnan poliittinen muutos tai muuttumattomuus).

Oma näkemykseni on, että tällainen runouden vastuuttaminen ulospäin, oli se sitten runoilijoiden itsensä tai jonkun toisen tahon harjoittamaa, tuntuu valitettavan usein toimivan ennemminkin defenssimekanismina ja helppona pakokeinona kuin varsinaisena välineenä runouden todellisen vastuun ajatteluun.[2] Väitänkin, että jos runous on koskaan ollut viimekätisessä vastuussa jollekin ”toiselle”, ei tuo ”toinen” ole suinkaan runouden ulkopuolinen entiteetti vaan pikemminkin runous itse.

Runous on siis vieras ennen kaikkea itse itselleen.[3] Runouden runoilijalle esittelemä vaativa vieras on täten uudistuva runous itse, kirjoittajalle osoitettu ääretön vaade uudistaa runous. Ainoastaan yrityksessä vastata tähän vaateeseen, voi jokin uusi suhde syntyä myös kirjoittajan ja lukijan välillä. Toisaalta runoilija voi täyttää vastuunsa yhteiskunnalliselle tai ideologiselle muutokselle vain ja ainoastaan kääntämällä sille selkänsä ja keskittymällä omaan muutokseensa, uutuuteen runoudessa. Vain tätä kautta runollisen ja poliittisen toiminnan keskenään yhteismitattomat ulottuvuudet voivat mahdollisesti – mutta vain mahdollisesti – saada apua toisiltaan uusien järjestäytymisperiaatteiden hahmottelussa.[4] Puheenvuoroni tarkoitus on tarkastella päivän teemaa, vastuuta, runouden epäidentiteetin kannalta. Toisaalta yritän samalla herätellä vuoropuhelua edellisten vuosien poetiikkakonferensseissa esitettyjen puheenvuorojen kanssa valitsemalla viitepisteikseni kaksi lyhyehköä esitystä aiemmilta vuosilta.[5]

Vaikka runouden vastuu ja vastuuttomuus onkin tämän vuoden konferenssin erityisenä teemana, esiintyi kysymys vastuusta jo ensimmäisessä poetiikkakonferenssissa kaksi vuotta sitten. Tuolloin Jarkko Tontti esitti lyhyen ja ytimekkään puheenvuoron vastauksena Olli Sinivaaran alustukseen vastarinnasta ja modernin ajan kielen kriisistä.[6] Tontin intervention keskeisin väite kuului: ”runo on ennen kaikkea viesti, aina jollekulle kirjoitettu sanoma, joka halutaan saada ymmärretyksi.” Vaikka Tontti hyväksyykin ajatuksen runoilijan todellisen sanoman väärinymmärtämisen välttämättömyydestä, on hänen mukaansa runouden tehtävä tänä päivänä vastustaa niin kutsuttua ”nietzscheläis–derridalaista virhepäätelmää”, jonka Tontti tiivistää seuraavasti: ”Koska täydellinen kommunikaatio ja toisen ymmärtäminen on mahdotonta, on kaikki ymmärtäminen mahdotonta.” [kursiivi Tontin] Tontti lopettaa puheenvuoronsa runouden ymmärrettävyyden ja lukijan kunnioittamisen apologiaan: ”Ratkaisu moderniin kielen kriisikokemukseen ei ole alistuminen ja kielellinen pelehtiminen ja kikkailu vaan vastarinta. Kielen mahdollisuuksien hellittämätön tutkiminen, aina uusien keinojen etsiminen, joilla kurkotetaan kohti lukijaa, kohti toista jolle kaikki kommunikaatio, myös runous, on osoitettu.”

Tontin mukaan runoilijan vastuuseen kuuluu siis omien ajatusten mahdollisimman ymmärrettävä esittäminen. Ja tottahan se on: hyvä runous vaatii, kuten kaikki kommunikaatio, sekä peräänantamattomuutta että harjoitusta oman sanoman punaisen langan esittämisessä. Hyvää runoutta ei luoda taantumalla totuuden torven asemaan ja julistamalla möläyttelevän pikkulapsen tavoin itsestäänselvyyksiä siitä, kuinka runoudella ei ole yllään muuta kuin itse luotu illuusio apollonisen helman suojasta. Myönnettäköön siis, että tällainen näkemys on kaikessa ymmärrettävyydessään varsin houkutteleva.

Heti perään on kuitenkin kysyttävä, voidaanko runoudessa tapahtuvaa kommunikaatiota, jos tätä sanaa halutaan välttämättä käyttää, viime kädessä typistää skeemaan, jossa tietty ajatus siirtyy, enemmän tai vähemmän täydellisenä, henkilöltä A henkilölle B materiaalisen runon välityksellä. Väitän ettei näin ole.

Miksei? Ensiksikin totean, etten missään nimessä väitä, että Tontin hanakasti vastustama käsitys runoudesta kaikenlaisen kommunikaation alasajona tulisi hyväksyä. On nimittäin huomattava, että nämä molemmat näkemykset nojaavat viime kädessä samankaltaiseen ajatukseen kommunikaatiosta täysin tietoisena ja ymmärrykseen perustuvana aktina. Tämä näkökulma kuitenkin epäonnistuu ottamaan huomioon sitä tapaa, jolla jokainen uusi ja merkittävä runoteos – tai runousteko – saa aikaan, ennemmin tai myöhemmin, tietyn muutoksen niin lukijassa kuin runouden kentällä. Toisin sanoen, on kysyttävä, miksi kaikista muutosvoimaisin runous usein ilmenee omassa sosio–historiallisessa kontekstissaan lähes läpitunkemattoman käsittämättömänä.

Mitä tällainen taiteellinen uutuus voisi sitten käytännössä tarkoittaa? Viimevuotisessa konferenssipuheenvuorossaan Leevi Lehto hahmotteli erään suomalaisen runouden ”innovaation”, Paavo Haavikon ”haavikkomaisen” ja ”itse itseään kieltämällä vahvistavan” lauseen syntyä, esimerkkinä ilmaus: ”Eniten pidän asioissa niiden hitaudesta, siitä miten ne toistuvat, nehän eivät.”[7]Lehdon sanoin Haavikon lause ”ei tule tyhjästä, vaan on monien olleiden asioiden yhdistämistä.” Keskittyen Haavikon ”toisteisen sanonnan” rytmiin Lehto jäljittää Haavikon vaikutteita aina Joel Lehtosen hitaasta ja mietteliäästä käynnistä Honore de Balzacin seisahtelevaan tyyliin asti.

Lehto siis muistuttaa meitä siitä, ettei Haavikon runouden uutuus syntynyt yrityksestä keksiä jokin täysin ennenkuulumaton ja alkuperäinen ilmaisun muoto. Toisaalta voidaan myös todeta, ettei Haavikon runous sisältänyt mitään suuria sisällöllisiäkään mullistuksia. Mutta jos ei sisällössä eikä muodossa sinällään ollut mitään uutta, niin missä sitten tuon innovaation – tai sen koommin: minkä tahansa innovaation – väitetty uutuus oikein piilee?

Vastataksemme tähän kysymykseen meidän on käännettävä katseemme pois muodon ja sisällön tiukasta erottelusta ja keskityttävä siihen, kuinka aiemmilta kirjoittajapolvilta periytyvät muoto- ja sisältöelementit saavat uudessa yhteydessä uudenlaiset suhteet. Jos siis Haavikon ”sanonnassa” on joskus ollut – tai on yhä – jotain uutta, voidaan se pitkälti tiivistää Pekka Tarkan osuviin sanoihin: ”Haavikon lause säkenöi, mutta sen logiikka on sumea. Aina ei ole varmaa, mitä puheen sisällä on, ja joskus tuntuu, ettei mitään. Vastuu jää lukijalle.”[8]

Yleisemmin: pelkkä käsiteltävien asioiden ja aiheiden kirjon laajentaminen, tai toisaalta muotokokeiluiksi jäävien sormiharjoitusten keksiminen ei vielä synnytä uutta. Vaikka onkin äärettömän tärkeää kirjoittaa tärkeistä päivänpolttavista aiheista kuten itsemurhista, pätkätyöstä, syrjäytymisestä, koulukiusaamisesta, ja vaikka aivan yhtä tärkeää on myös etsiä ja löytää sekä aivan uusia että kauan sitten kadonneita ilmaisutapoja ja muotoja, ei näissä kaivauksissa sinällään ole sen enempää uutta kuin Botswanaan sijoittuvassa keskivertodekkarissa tai kirjoitustaidottoman elämäkerturin pöytälaatikossa.[9]

Tarvitaan siis jotain muuta. Tarvitaan sisältöä, joka lähestyy muotoa, ja samalla tarvitaan muoto, joka ilmenee sisältönä sulattaen ja hajottaen vanhan muoto–sisältö dikotomian alkutekijöihinsä ja muovaa niistä uuden tavan jakaa näiden kategorioiden paikat keskenään, uuden järjestävän periaatteen muodon ja sisällön suhteelle. Sanalla sanoen: uudenlaista logiikkaa.

Mutta koska kaikki uusi on aina kiinni omassa vanhuudessaan, muodoissaan ja sisällöissään, ei uuden uutuus myöskään näyttäydy helpolla. Se ei ilmesty massojen ylle enkelisaattueessa eikä se avaudu eksyneelle kansalle kuten punainen meri aikoinaan. Uuden logiikan syntymä ei ole koskaan puhdas.[10]Ja siksi se täytyy joka kerta kaivaa esiin vanhuuden mudan alta. Uuden löytyminen ei tässä mielessä voi enää olla runoilijan vastuulla. Ja kuten Tarkalta yllä lainattu katkelmakin antaa ymmärtää, kyse on ennemminkin jokaisen lukijan vastuusta joka kerta kohdatessaan ahdistavaa käsittämättömyyttä, toisin sanoen kohdatessaan uutuuden mahdollisuuden.

Vielä lopuksi palaan pisteeseen, josta alun pitäen lähdimme, eli Jarkko Tontin puheenvuoroon. Puheenvuoronsa päätteeksi Tontti puhuu ”toisesta”, jolle ”kaikki kommunikaatio, myös runous, on osoitettu” ja jota kohti runoilijan on kaikin mahdollisin keinoin koetettava kurkottaa. Tällainen näkemys ei suinkaan ole millään muotoa uniikki, vaan itse asiassa varsin yleinen, etten sanoisi jopa oireellisen yleinen. Siitä huolimatta, tai ehkä juuri siitä syystä, en voi olla puuttumatta lyhyesti joihinkin tuon näkemyksen ongelmallisiin implikaatioihin.

Tontti siis myöntää lukijalle – ja ennen kaikkea hänen ymmärrykselleen – varsin merkittävän, ellei jopa perustavan sijan suhteessa runouteen. Sen lisäksi, että tällainen käsitys runoudesta on vaarassa typistää runouden jonkinlaiseksi yksisuuntaiseksi kommunikaatioksi, jossa lukija yksinkertaisesti arvioi, onko runoilija onnistunut yrityksessään ottaa hänen ymmärtämystään tarpeeksi huomioon, on sillä usein myös sekä runoilijalle itselleen että hänen lukijoilleen, ehkä liiankin miellyttäviä seurauksia. Ja tämä yleensä tietää täydellistä tuhoa heidän kyvylleen ymmärtää oma vastuunsa. Vaarana on, että runoilijan ja hänen rakkaan kohdeyleisönsä rikkumaton yhteismitallinen kommunikaatio ja keskinäinen ymmärtämys saa heidät unohtamaan kaikenlaisen muutoksen ja pyytämään yksissätuumin muuten niin viihtyisän konditorian tarjoilijaa sulkemaan kadulle aukeavan ikkunan, josta niin syvällistä luonnehaastattelua ikävästi häiritsevä hälinä kantautuu.

1 Kuvaus tästä historiallisesta muutoksesta, kirjallisen taiteen muuttumisesta juuri ”kirjallisuudeksi”, ja tuon muutoksen keskeisistä implikaatioista ks. Jacques Rancière, ”Politics of Literature.” SubStance # 103, Vol. 33, no. 1, 2004.

2 Tämä tietenkin vain siinä määrin kuin kyse on juuri runoudesta taidemuotona, ei siis niinkään tuon taidemuodon kylkeen liimautuneista instituutioista ja ”klikeistä”, joita tulisikin käsitellä paljon nykyistä enemmän.

3 Käsittelemäni aihe on kuitenkin erotettava Leevi Lehdon ”itse itselleen vieraan kielen” teemasta. (ks. Leevi Lehto, ”Vaikutteiden paradoksit: provinsialismi versus maailmanrunouden mahdollisuus.” Puheenvuoro Helsingin poetiikkakonferenssissa 22.8.2006.)

En puhu niinkään kielestä yleensä vaan runouden kielestä erityisesti. Mielestäni runoudella ei voi olla minkäänlaista etuasemaa ”ideologioiden” muuttamisessa vaikkapa poliittiseen kieleen nähden. Huomautettakoon myös, ettei poliittista kieltä tule sotkea missään nimessä suomalaisten nykypoliitikkojen kieleen, joka useinmiten tarkoittaa joko pelottelua ”meille” ”ulkopuolisen” toiseuden” uhalla tai sitten pelkkää retorisella marjanpoiminnalla tehostettua asiainhallintoa.

4 Käytän järjestävän periaatteen ja logiikan käsitteitä tässä paljolti synonyymeina. Viitepisteinäni toimivat etenkin Jacques Rancièren ”aistittavan osittumisen” (partage du sensible) ja Alain Badioun ”maailmoiden logiikoiden” (logiques des mondes) käsitteet. Jacques Rancière, Aistittavan osa. Suom. Janne Kurki. Vantaa: Apeiron Kirjat 2006. Alain Badiou, Logiques des Mondes – L’être et l’événement 2.Paris: Seuil 2006. Ks myös Kimmo Kallio, “Žižek versus Badiou – tekijän ja näkijän välissä” Teoksessa Žižek ja parallaksi (julkaisematon).

5 En kuitenkaan väitä esittäväni puheenvuoroista millään tavoin “uskollisia” luentoja, vaan käytän niitä – tämä myönnettäköön – varsin häikäilemättömästi lähinnä omien näkemysteni esiin tislaamiseen.

6 Jarkko Tontti, ”Kielen kriisin ylittäminen vastarintana.” Puheenvuoro Helsingin poetiikkakonferenssissa 22.8.2005.

7 Leevi Lehto, ”Vaikutteiden paradoksit.”

Lehto on tehnyt joitakin – tosin triviaaleja – muutoksia alkuperäiseen: ”Eniten pidän asioissa hitaudesta jolla pimeä tulee marraskuussa, / miten asiat toistuvat, / nehän eivät[.]” Paavo Haavikko, Puut, kaikki heidän vihreytensä. Helsinki: Otava 1966. s. 107.

8 Tarkan kommentti on selvästikin tarkoitettu varsin pejoratiiviseksi, mutta juuri siksi se toimiikin äärimmäisen paljastavana esimerkkinä – niin Tarkan oman position kuin Haavikon tyylin suhteen. Pekka Tarkka, ”Presidentillä höystetty omakuva.” Arvostelu Paavo Haavikon teoksesta Tarja Halosen tarina. Naisen muotokuva politiikan kehyksissä. Helsingin Sanomat 9.10.2001.

Ajankohtaisempi toisinto samasta teemasta löytyy niin ikään saman valtalehden sivuilta: ”Kieleltään [Miia] Toivion runot ovat melko selkeästi rakentuvia, mutta niiden logiikka ja kuvasto heittävät kuperkeikkaa.” Jukka Koskelainen, ”Runoilijan yksityinen aarrearkku.” Arvostelu Miia Toivion teoksesta Loistaen olet. Helsingin Sanomat 10.8.2007.

9 En toki kiellä joidenkin dekkareiksi nimitettyjen teosten mahdollisuutta luoda uutta. Tarkoitukseni on vain tuoda esiin se tosiseikka, että esimerkiksi dekkarin tapahtumapaikan sijoittaminen niin sanottuun ”kolmanteen maailmaan” tai muualle perinteisten dekkarimaastojen ulkopuolelle, ei millään tavoin koettele dekkarigenren rajoja, sen toimintalogiikkaa. Toisin sanoen ”täysiverisiä” dekkaritarinoita voi nykymaailmassa ”tapahtua” missä päin maailmaa tahansa, ilman että genren sisäisiin sääntöihin täytyisi suuremmin tarttua.

Dekkarin mahdollisten tapahtumapaikkojen joukon kasvu on paralleelli ilmiö esimerkiksi lastenohjelmien ja luontodokumenttien ”jännäriytymisen” kanssa. (Varsin useat lastenohjelmat ja -kirjat kuin luontodokumentitkin noudattavat tänä päivänä eräänlaista arkkijännärin kaavaa.) Siirtymä ei koskaan tapahdu ainoastaan tuotantolinjan alkupäässä, vaan sen outo, yleisesti hyväksytty legitimiteetti manifestoituu eritoten siinä itsestäänselvässä annettuudessa, jolla juuri yleisö (erotettuna partikulaarisesta yksilö–vastaanottajasta ja hänen yksilöllisistä mielipiteistään) tuon siirtymän myös ottaa vastaan.

10 ”[…] syntymä ei ole puhdas, vaan vielä epäpuhdas. Puhtaus saavutetaan vasta jälkikäteen, siirtymävaihe on vielä ’mutainen’: menneisyyden näkymättömästä, kirkkaaksi, ts. viattomaksi tekeytyvään uuteen veteen liukenevasta mudasta.” Louis Althusser, ”Freud ja Lacan.” Teoksessa Ideologiset valtiokoneistot. Suom. Leevi Lehto ja Hannu Sivenius. Jyväskylä: Vastapaino. 1984. s. 30.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s