Väite, että kieli ja mieli ovat samaa lihaa, ei varmaan runoilijoille ole yhtä yllättävä tai vastenmielinen kuin filosofeille. On varmasti olemassa jokin tämän väitteen muoto, jonka mukaan esimerkiksi jokainen englanninkielinen runo tai kaupan kyltti syö suomea, samaan tapaan kuin jokainen suomenkielinen runo sitä elättää. Mitä tarkoittaisi tämän latteuden ottaminen vakavasti? Miten tuo syöminen tai elättäminen tarkkaan ottaen tapahtuu? Suomessa on niin ja niin monta balttilaista, ruotsalaista ja englantilaista lainasanaa. Eivät kai nämä uhkaa kieltä niin kauan kuin se muuten elää? No eivätpä tietenkään. Kielten ja mielten kato ei näy parhaiten sanaston tasolla, vaan kielen ja elämäntavan yhteenkietoutumisessa. Esimerkiksi runojen kirjoittaminen, runoilijana oleminen, on keskieurooppalainen elämäntapa, joka on tuotu Suomeen, arvattavasti oikein hyvin tarkoituksin. Kun lukee esimerkiksi Runosta runoon kirjan tekstejä, korviin tarttuu aika usein sävy – kun joku ensimmäisenä kääntää jotakin ismiä suomeksi ja tapailee sen mukaisia runoja itsekin –, että näiden virtausten “omaksuminen” on jotenkin edistyksellistä tai muuten hyvää.

Totta on, että jokainen perinne elää vain uudistumalla. Perinteisyydestä ei saa aitouden kriteeriä, ei ainakaan suomessa, jossa oman perinteen hylkääminen ja eurooppalaiseksi muuttuminen on merkittävä perinne. Ja mitä se suomalainen perinne sitten muka olisi? Eikö jokainen kulttuuri ole pohjiaan ja alkujaan myöten sekoitus, eikö perinteen elävöittäminen tarkoita epäpuhtauksia, katkoksia ja sekoituksia? Eikö jonkin suuren kielen jalkoihin jäävän pienen kielen perään haikailu sisällä annoksen silkkaa taantumuksellisuutta?

Vastaus on yksinkertainen. Sekoittuneisuudessa on erilaisia aineksia, jotka ovat hyviä tai pahoja. Eurooppalaiseen valloittajakulttuuriin liittyy hyvin tunnettuja piirteitä, jotka systemaattisesti tuhoavat kokemusta. Vaikka vanhakin suomalainen kokemus oli sekoittunutta ja epäpuhdasta, ei sen länsimainen tuhoaminen ole oikeutettua. Suomalaisuuden sekoittuneisuudessa voi olla aineksia, joita voi pitää arvokkaina; näitä pitää edistää. Siihen sisältyy myös piirteitä, jotka ovat huonoja ja joita pitää muuttaa. Länsimaista kirjallisuutta, tiedettä tai teknologiaa ei voi ottaa sellaisinaan ja varttaa toisenlaiseen kulttuuriin, vaan niiden käyttö edellyttää länsimaista elintapaa, esimerkiksi runoilijan tai filosofin elämäntapaa. Samasta syystä läntinen elämäntapa ei pysty tehokkaasti kyseenalaistamaan teknologisen maailman voittokulkua. Ei yksinkertaisesti riitä, että ajattelisimme samoja asioita tai runoilisimme samoja runoja kuin Euroopan keskusalueella. Se ei riitä eurooppalaisillekaan, saati sitten meille. Jos on olemassa muutakin kuin Euroopan historiaa, on olemassa myös Euroopan kanssa yhteismitattomia paikkoja.

Kysytään uudestaan, mitä ei-eurooppalaisen paikallisuuden jälkiä suomessa tai suomalaisissa elintavoissa voi olla? Yritän vastata esimerkin avulla. Karhulla on suomessa kymmeniä ellei satoja nimiä. Miksi? Tähän voi antaa ainakin kolme vasusta kolmen erilaisen kielinäkemyksen pohjalta.

Ensiksi: voidaan ajatella, että karhu ja kontio viittaavat samaan asiaan, ursus arctokseen, eläinlajiin. Nimitysten samuus voidaan varmistaa havainnoin ja viime kädessä samuus ylläpitää tietynlaista maailmanjakoa. Tämän käsityksen mukaan karhun nimien moneus on esimerkki primitiivisestä ajattelusta. Karhua kutsutaan otsoksi tai metsän omenaksi, koska ei haluta lausua ääneen karhun nimeä. Taikauskoinen kieli murtuu oikean kielen tieltä, siis sen kielen, jossa karhu ja kontio tarkoittavat ursus arctosta, yhtä varmasti kuin perinteiset elinkeinot murtuvat teknologisen elämäntavan tieltä. Tässä kulttuuri-imperialismi on selvimmillään. On varmasti – siis tieteen ja arkijärjen ehdottomuudella – olemassa jokin, johon voidaan viitata sanoilla karhu, kontio, ursus arctos ja niin edelleen. Näiden erilaisten nimien samuus tehdään sopimalla yhteisistä käytännöistä. Viime kädessä karhun ja ursus arctosin samuus tarkoittaa suostumista yhteisiin tavoitteisiin: niihin moninaisiin perheyhtäläisiin tavoitteisiin, jotka ovat länsimaisen maailmanjaon ja nimeämisen taustalla – objektiiviisuus voi olla yksi näistä tavoitteista, eloonjäänti, käyttö, luonnon muokkaaminen ja täydellistäminen muita.

Mutta tätä suoraviivaista näkemystä voidaan pehmentää, ettei kuulostaisi liian rehellisesti siltä, että länsimaiden tavoitteet määräävät sanojen oikean merkityksen. Voidaan esittää toinen kielinäkemys, jonka mukaan esimerkiksi karhun ja björnin samuus liittyy tilanteisiin, joissa on tehtävä yhteistyötä: kauppaa, eränkäyntiä, maanviljelystä. On yhteisiä tavoitteita, mutta myös ristiriitoja. Björnin ja karhun samuus on väliaikaista ja pysyy niin kauan kuin tavoitteet yhtyvät enemmän kuin eroavat. Samuus tehdään kerta kerran jälkeen uudelleen. Tapana se voi kivettyä, pysyä suhteellisen järkkymättömänä. Elämäntapojen muutos näkyy kielen muutoksena, murteina ja niin edelleen. Tämän näkemyksen mukaan karhun nimien hurja määrä saattaa ilmentää esimerkiksi luovuutta, asian tärkeyttä, hellittelynimien pursuntaa. Nyt imperialismi lievenee: sanojen samuudet sovitaan yhteisten kommunikaatiotavoitteiden kautta. Mutta heti on kurimus nielemässä: eikö kuitenkin tieteen ja toimivan teknologian tavoitteellisuus ole parasta, mitä on saatavilla?

Kolmanteen kielinäkemykseen voidaan päästä, jos hetken ajattelemme karhun ja ursus arctoksen erilaisuutta. Näiden kahden samuus ei voi tarkoittaa viittausta tiettyyn luonnonlajiin, yksinkertaisesti koska ”karhu” ei viittaa luonnonlajiin. Karhu ei ole nimi, jonka tarkoitus olisi viitata, vaan hämätä. Toisintojen, lempinimien, kiertoilmaisujen tarkoitus ei ole selventää, jakaa ja mahdollistaa hallintaa, täydellistää elämän piiriä, vaan myös ja yhtä aikaa pettää ja harhauttaa, johtaa väärille jäljille ja peittää. Samaan tapaan kuin muisti voi antaa jotakin vain unohtamalla ja jälki voi ajattaa vain johtamalla harhaan, voi karhun nimi viitata vain viittaamalla ohi tai väärin. Mikä on otson ja metsän omenan samuus? Missä mielessä ja määrin nämä kaksi nimeä tarkoittavat samaa? Huomasimme jo, että karhun ja björnin samuuden ymmärtämistä estää kieltä valtaava karhun ja ursus arctosin samuus. Tämä huomio koskee vielä tarkemmmin otson ja metsän omenan samuutta. Jo näiden nimien kutsuminen toisinnoiksi tai ylipäänsä nimiksi – peitenimiksi, hellittelynimiksi – on vaarassa romahtaa ursus arctos-samuuden piiriin. Termi ”kiertoilmaus” on länsimaisen teknologian tapa yrittää kesyttää otson ja omenan samuutta. Näkemyksen mukaan peitenimeä käytetään, koska karhua pelätään – pelätään sen tulevan nimensä perille – tai toivotaan, kuten Kullervo manatessaan pedot karjan kimppuun. Näkemys on itsestäänselvästi oikea, mutta ei taaskaan päästä meitä kysymyksemme äärelle. Kuvaus peite- ja pohjanimistä on jälkiviisautta, joka perustuu imperialistisille tavoitteille ja kuvaa vetäytyneen kielen primitiivisenä.

Jotta pääsisimme eteenpäin, on jätettävä ajatus ”primitiivisestä” kielestä maagisena ja harmonisena. Samalla on myös jätettävä kuva kielestä kommunikaation välineenä, joka pyrkii toimivaan maailmanjakoon. Kun ”Tuolla on karhu” sanotaan kolmannen kielinäkemyksen piirissä, ei nimeämisen kokemuksessa ole minua, joka suuntautuisi kielen välityksellä erilliseen karhuun; subjekti ei anna nimeä karhulle tai havainnolleen. Tämä kieli ei toimi eikä kommunikoi. Karhun tarkoittaminen sanomalla ”karhu”,vaatii kahdensuuntaisen liikkeen, joka uhkaa sekä ”minua” että ”karhua”. Muutos, joka lauseessa koskee minua ja karhua, ei pysähdy tähän lauseeseen, eikä varsinkaan niihin rakenteisiin, jotka sen päälle keksitään. Lauseen tarkoitus haarautuu kielikokemuksen polkujen ja keskusten kautta samalla niitä muuttaen. Tarkoitusta ei muodostu ilman jännitettä, ilman vaaraa, joka koskee myös minua, mutta ennen muuta sitä osaa minussa, joka jännitteen tekee minusta huolimatta.

Osa imperialismia ja siten myös provinsialismia on, että kommunikatiivinen ja viittauksellinen teoria kielestä valtaavat kokemuksemme. Kuvittelemme, että silloinkin kun sanomme ”Tuolla on karhu” ilman, että kokemus jakaantuu sanojaan, sanoihin ja sanomisen kohteeseen, nuo rakenteet ovat olemassa, vaikkakin tiedostamattomina, kokemattomina ja havaitsemattomina. Juuri tässä oletuksessa on kommunikaatio-näkemyksen epäempiirisyys, sen puolitahallinen unohdus, maailmanjaon aktiivinen teko. Kieltä on katsottava paljon lähempää. Nämä kolme tapaa sanoa ”Tuolla on karhu” ovat erilaisia, niihin sisältyy myös erilainen käsitys samuudesta, ajasta, eläimestä ja niin edelleen. Kun oletetaan, että viittaavan tai kommunikoivan tavan tuekseen keksimät rakenteet ja tavoitteet, jotka tuottavat kielen kehityksen tuloksia, koskisivat kaikkea kieltä tai olisivat sen perusta, asetetaan kielen mitaksi täydellistyminen ja jätetään kielen ajatteleva kokeminen ja kuuleminen. Tuleva edistyy ja yksisuuntaistuu, kuten oli aiottu ja unohtaminen pyritään unohtamaan.

Kolme kieltä ovat todellisia ja oikeita, mikä ei tarkoita, että ne olisivat neutraaleja. Viittaus- ja kommunikaatiokieleen sisältyy suunta, joka on tyypillinen historialliselle aikakaudellemme. Tämän suunnan ei tarvitse olettaa osoittavan poispäin jostakin merkityksen täyteydestä tai aidosta alkuperästä, jotta voisimme huomata sen yhteyden yleisempään liikkeeseen: paikalliskulttuurien häviämiseen, yhdenmukaisuuden tulemiseen. Kaikki tiet voivat viedä Roomaan, vaikka ne alkavatkin eri paikoista ja ohuina, mitättöminä tallautumina.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s