Helsingin Poetiikkakonferenssi 22.8.2006. Puheenvuoro Runosta runoon -symposion avausjaksossa

A quick English translation

”Silloin tuntui riemulliselta kääntää selkänsä koko sille vanhalle paskaiselle maalle [s.o. Suomelle]; nyt kääntyy pää sitä vanhaa paskaista maata kohden.” (Uuno Kailas Lauri Viljaselle Pariisista 1932). ”Ainoa suomalainen täällä paitsi minua, on Ernesti Hentunen (…) Iloitkaat siis ja riemuitkaat te, jotka Suomessa suloisessa olette ja elätte!” (Kaarlo Sarkia Aune Heinoselle Sveitsistä 1937).[1]

Eurooppalaisen perinteen välittäjät eivät matkakirjeidensä perusteella tunnu viihtyneen Euroopassa. Heitä ei myöskään juuri näytä kiinnostaneen paikallisten kollegojen seura. Ulkomaalaisten outous – siivottomuus, huonotapaisuus jne. – sen sijaan pannaan herkästi sivusta merkille. Ei ihme, että koti-ikävä vaivaa. Silti Eurooppaan vaan täytyy päästä, uudestaan ja uudestaan. Kyseessä on yksi provinsialismin dilemmoista.

Runosta runoon[2] on hieno kirja ja tärkeä avaus. Tässä haen siitä kuitenkin vain tätä samaa koto-Suomen teemaa. Löydän tällaisia kirjauksia: ”Aivan kaikki kone-estetiikka tosin ei ollut Paavolaisellekaan mieleen.” (Kai Mikkonen). ”[Kailas] ei kuulu Elmer Diktoniuksen tavoin äärisuuntaan.” (Katriina Kajannes). ”Mannisen runoissa (…) säilyy tietty klassinen eheys, toisin kuin radikaaleimmassa ranskalaisessa symbolismissa.” (Pirjo Lyytikäinen).[3] Tämä on provinsialismin toinen puoli: kotona tiedetään paremmin myös muiden asiat. Vaikutteita otetaan, mutta varoen ja viiveellä. Maailman napa sijaitsee sen sivussa ja laahustaa sen perässä.

Provinsialismi ei ole asennekysymys. Keskukset ja periferiat ovat maailman reaalisia tosiasioita, joihin liittyy elimellisesti kulttuuri-imperialismina tunnettu rakenne, kuten Tere Vadén on aiheellisesti muistuttanut[4]. Se hallitsee myös kaikkea kulttuurituontia ja -vientiä. Jos mainittu viive vaikutteiden välittymisessä olisi tietynlainen tuontitulli, viennistä taas maksettaisiin veroa mm. siinä, että reuna-alueiden kirjallisuus tulee keskuksissa melkein pakosta käärityksi ”eksotiikan” utuun – mikä antaa niille pysyvästi vieraan, oudon ja alempiarvoisen leiman.

Runouden asema tässä on mielenkiintoinen mm. siksi, että se on tavallaan provinsialismia par excellence: ammentaahan se useimmiten juuri yksityisestä, paikallisesta, partikulaarista, ainutkertaisesta. Samasta syystä sillä voi – tänään: tämä on esitykseni teesi – olla erityisasema provinsialismin dilemmojen ratkaisemisessa. Tarjoan tähän vaihtoehtoista provinsialismia, jossa paikallinen – nimenomaan paikallinen kieli – halutaan tehdä oudoksi sille itselleen.

Etenen siksi tekstianalyysilla (jota viime konferenssissa jäätiinkin kaipaamaan). Ensimmäinen esimerkkini koskee Paavo Haavikon tunnettua ”lausetta”, varsinkin myöhemmän tuotannon toisteista sanontaa, joka vahvistaa itseään kieltämällä itsensä: ”Eniten pidän asioissa niiden hitaudesta, siitä miten ne toistuvat, nehän eivät.”

Haavikon ”lause” on suomen kielessä tapahtuva innovaatio. Silti (tai siksi) sekään ei tule tyhjästä, vaan on monien olleiden asioiden yhdistämistä: ”vaikutteiden” ”työstämistä”. Millaisten? Viittaan vain yhteen: runoilijan itsensäkin useasti mainitsemaan Joel Lehtosen tuotantoon:

Niin se ajoi, lupitti. Mökeissä ja taloissa. Istui tarinoimassa. Osteli vähillä penneillään ruokaa, tai lienee saanut ilmaiseksikin, ei edes hävennyt ottaa. Taikka näki nälkää sen viikon. Ajoi, lupitti. Sellainen se on, lupittaja. – Putkinotko, s. 31 Pidän hitaista asioista, ja niissä miten ne toistuvat. Siitä miten vesi alkaa lämmitä ja poreilla. Se vie aikansa. Suuri tasapaino ei ole liikkumatonta, se liikkuu. Pitää horjahtaa hiukan niin se tulee näkyviin vedestä noustessa, vettä valuen. – ”Lyhyt vuosi”, kokoelmasta Puut, kaikki heidän vihreytensä (säejako poistettu).

Saman tien on tietysti kysyttävä Lehtosen ”vaikutteita”. Putkinotkoa kait usein pidetään teemoiltaan eurooppalaisena, mutta sanonnaltaan suomalaisena, jos ei savolaisena.[5 Voisi väittää päinvastaistakin: että se on temaattisesti hyvin suomalainen (oikeastaan kalevalainen); mutta sen sanonnassa on vaikutteita Lehtosen käännösten lähtökielistä kuten ranskasta:[6]

D’ailleurs son mollet charnu, saillant, pronostiquait, autant que son long nez carré, de qualités morales auxquelles paraissait tenir la veuve, et que confirmait la face lunaire et naїvement niaise du bonhomme. – Balzac: Le Père Goriot, s. 69 Nyt on piippua pitävä käsi ylhäällä ja näkyy kokonaisuudessaan, olkapäästä alkaen, koska toinen paidanhiha on revennyt halki, ja se näkyy peloittavan paksuna: väkevät ja kiinteät ovat olkavarren lihakset. – Putkinotko, s. 51

Muotoilen teesini uudestaan: paikallinen voidaan ”tehdä”oudoksi itselleen, koska se on outoa itselleen – en siis, toisin kuin Tere Vadén, usko vaikutteista vapaan autenttisen kielen mahdollisuuteen tai ideaaliin.

Toinen esimerkkini on samalta kohtaa perinnettämme. Minua on aina viehättänyt, miten Tuomas Anhavan esseistiikka – yhä suomalaisen poetiikan terävimpiä – vilisee uudismuodosteita, vierassanoja ja arkaismeja. ”Imponderaabelit”, ”menestyskalkyyli”, ”belamistiikka”, ”kulutushanakkuus” ja ”kuontuu kuulemastaan” ovat pikapoimintoni ”Optimistisesta tutkielmasta” (1963). Kerran valtalehti kysyi, missä Pound-käännökset viipyvät. ”En ole halunnut forseerata itseäni”, Paavi vastasi, ilmeisen svetisistisesti; ja oma kokemukseni on, että myös Anhavan esseiden syntanksi on vahvasti ruotsin ”impregnoimaa”.

Juuri Anhavan ruotsista minulla on henkilökohtainenkin muistuma. Vuonna 1984 kävin – ainoan kerran aikuisena – tapaamassa häntä ja jätin arvioitavaksi sittemmin kadonneen kokoelmakäsikirjoituksen. No, Kaikkien Esilukijoiden Isä ei löytänyt runoistani ”sijaintia”, ”josta käsin [ne] tulisivat maailmaksi, johon niiden ääni kääntyisi kohti” – mutta jatkoi kirjeessä[7]: ”on kyllä minun makuuni (ja mihin sitten) jokunen ’yksinseisova’ [sic], ensamstående [sic], runo(…)”.

Yhdessä näistä, joka Anhavalle oli tullut ”symboloimaan koko pinoa”, olin kirjoittanut: ”Pelkään että erottuisi tajuttavia lauseita.” – mistä saan seuraavan aasinsillan. ”Tajuttavia”: ”tajuttaa” voisi olla suomen verbi, joka tuntuisi voivan merkitä ”tajuihin saattamista” (mutta jotenkin myös ”tajuttomaksi lyömistä”). Mieleen tulevat Charles Bernsteinin säkeet, joita on sanottu 1900-luvun parhaaksi runouden määritelmäksi: ”Poetry is like swoon, with this difference: / it brings you to your senses.”[8]

Kysymys kuuluu: mihin tajuihin? Vastaukseksi kolmas muotoilu teesistäni: kielen tajuihin – ajattelemaan. Siinä missä Tero Vadén hakee autenttisen kielen kautta myös autenttista suomalaista ajattelua, minä sanoisin, että kaikki ajattelu on kielillä puhumista. Mutta tässä missä olemme etäimmällä toisistamme, tavoitteemme näyttäisivät myös yhtyvän. Nimittäin: entä jos esittämäni pätisikin aivan erityisesti suomeen: ehkä tosiaan olemme – niin, så ensamstående – että suomi on jo melkein maailmankieli par excellence: paradigmaattisesti riippuvainen muista kielistä.[9]

Tässä näen mahdollisuuden lopullisiin hyvästeihin koti-Suomen ajatukselle: vaihtoehtoinen provinsialismini olisi provinsialismia avantgardena. Tylyksi lopuksi muutama tästä seuraava suositus. Maailmanrunouden kääntämisen sijaan: luetaan sitä alkukielillä. Oman runouden muihin kieliin kääntämisen sijaan: aletaan kirjoittaa niillä (tietoisina suomesta, tai suomeksi tietoisina niistä)[10]. Ja erityisesti – Anhavan jalanjäljissä, ja tässä OEI:n tulevan käännösantologian[11] toimittaminen on avannut silmiäni – ruotsiksi. Itse asiassa väitän, että me suomenkieliset olemme tässä poeettisesti etuoikeutetussa asemassa: osaamme ruotsia, mutta se on meille valmiiksi vieras.

Sitäpaitsi: ei haittaa, vaikka emme osaisikaan. On mahdollista (ja välttämätöntä) kirjoitaa myös kielillä, joista ei itsellä ole hajuakaan – niin kuin itse teen uudessa runossani ”Aus dem Wortspiel der Informazion.” Kiitos.

1 Lainaukset teoksesta Hilpi Saure ja Liisi Huhtala (toim.): Sinisen junan ikkunasta. Matkakuvia Euroopasta, SKS 1992, joka sisältää 1900-luvun alun suomalaisten kirjailijoiden matkakirjeitä Euroopasta.

2 Siis: Sakari Katajamäki ja Johanna Pentikäinen (toim.): Runosta runoon. Suomalaisen runon yhteyksiä länsimaiseen kirjallisuuteen antiikista nykyaikaan. WSOY 2004.

3 Mt., lainausjärjestyksessä s. 259, 280, 207. Lainauksiini ei sisälly mitään kriittistä intentionta: näkökulmastani kirjoittajat vain kirjaavat jotakin, jota itsekin tahdon tässä kirjata.

4 Ks. esim. Arktinen hekkuma. Kalervo Palsa ja suomalaisen ajattelun mahdollisuus. Atena, Jyväskylä 1997; Ajo ja jälki. Filosofisia esseitä kielestä ja ajattelusta. Atena, Jyväskylä 2000; Karhun nimi. Kuusi luentoa luonnosta. 23°45, Tampere 2006.

5 Pekka Tarkka Putkinotkon taustassaan (Joel Lehtosen henkilöt 1901-1923, Otava) Pekka Tarkka Putkinotkon taustassaan (Joel Lehtosen henkilöt 1901-1923, Otava 1977)korostaa Lehtosen tendenssiä antaa ”kertojanäänen” henkilöilleen ja analysoi tämän toteutumista ”metsäläisten”, ”eläimien” ja ”lasten” kohdalla. Mutta huom. myös hänen lainaamansa tekijä: ”Sillä minä, vastoin R. Rollandia, en käsitä tyylillä vielä [sic] n.s. rehellistä sanomista ja ’antaa tulla vaan’, vaan sellaista (kuin esim. renessanssin herrat), joka antaa tulla vissillä tyylitellyllä tavalla.” s. 403.

6 Tämä täysin sattumanvarainen esimerkki ei tietenkään ”osoita” yhtään mitään – paitsi ehkä sen, miten paljon tällaisia ”vaikutteita” voitaisiin osoittaa…

7 ””.

8 ”The Klupzy Girl”, kokoelmassa Islets/Irritations, Roof Books 1983, s. 47. Mikahäkkissuomella: ”Runous on kuin pyörtyminen – tällä erolla: se saattaa sinut tajuihisi.”

9 Deleuzen ja Guattarin Kafka-kirja (Kafka. Pour une litterature mineur. Paris: Ed. de Minuit, 1975, engl. Kafka. Toward a Miror Literature. University of Minnesota Press 1986) on jo parikymmentä vuotta kuulunut must-suomennettavien listalleni. Tässä mukailen sen ” literature mineur ”-teemaa: suomalainen runous voi halutessaan asettaa itsensä samanlaiseen (vähintään) kolmen kielen solmukohtaan, jonka vaikutuksista käsin Deleuze ja Guattari lukevat Kafkaansa.

10 En tarkoita mitään latteaa kosmopoliittisuutta, saati suomen ”hylkäämistä”. Pikemmin runouden kriittistä etäisyyttä kaikkiin idiomeihin, ”heimon kieleen” (kieleen ideologiana – ks. esseeni ”Plurifying the Language of the Trite”; Paal Bjelke Andersenin norjannoksena ””, nypoesi 2/06). ”Muitten kielten käyttöön” liittyy niiden väärinkäyttö, ja käyttö oman kielen väärinkäyttämiseksi – tai mahdollisuuksien löytämiseksi sen pinnan alta. Tiedän, että tämä asenteeni vaatii minut olettamaan tietynlaisen yleistetyn – perimmältään paikkaan sitomattoman – kielikyvyn, jossa aktuaalisen kielen hallinta on toissijaista (vrt. maahanmuuttajarunous), ja mielelläni oletan sen. Runous ei ole kieliyhteisöjen osa, vaan jotain joka aina ylittää ja läpäisee ne, kulkee niiden poikki. Jos luen Runosta runoon -valikoimaa tästä näkökulmasta, huomioni kiintyy Pirjo Lyytikäisen Mannis-artikkeliin, joka kelaa tämän suhdetta symbolisteihin (jotka, varsinkin Mallarmé, taas olivat Anhavan kieltolistalla). Symbolismin ”nimeämättömyyden poetiikka” ja pyrkimys ”ei-esitettävän esittämiseen” toisaan viittaavat tässä hakemaani suuntaan – ja on kiinnostavaa havaita, että nämä vaikutteet (jo!) Mannisella johtivat eroon nationalismista: ”Suomalaiskansalliset myyttiset maisemat eivät olleet Mannisen alaa.” (Lyytikäinen, s. 211). Entä jos modernistimme tällä kohdin lähtivätkin riisumaan keisaria, joka oli jo valmiiksi ainakin kalsarisillaan? – Tästä näkökulmasta on kiinnostavaa, että uusimmassa runoudessamme voi havaita paluuta juuri mm. Manniseen. Janne Nummela on selittänyt suoraankin runouttaan ”symbolisen lauseen” ajatuksella. Teemu Manninen uusimmissa runoissaan monasti kaimansa kaltainen muotofanaatikko, niin kuin ehkä harvempien tuntema Cia Rinne toisaalla (zaroum, Helsinki 2002, mainitakseni runoteoksen, jossa yhden ehdottoman lähtökielen hylkääminen on jo todellisuutta). Vielä lainaus: ”(…) erilaisten (…) kontekstissa latautuneiden viitekenttien yhteen punomisen tuottama monimerkityksisyys” – tämäkään ei ole googleveiston poetiikkaa vaan Lyytikäisen tulkintaa Otto Mannisen runousopista, jossa myös ”soinnut, sanat ja sommittelu” ”etualaistu[vat]” (s. 211). – Samanlaisia aktuaalisuuksia voisi jahdata Tuula Hökän Hellaakoski-esseestä samassa teoksessa.

11 ”En antologi av (mestadels) översättningar från (mestadels) finska (till) mestadels (svenska)”, toimittanut Leevi Lehto, OEI 29/2006 (SuOmEI), ilmestyy syyskuussa 2006.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s