Helsingin Poetiikkakonferenssi: Kaksikymmentä ja yksi revisited, Helsinki, 22. elokuuta 2006

Aluksi – Tila vai aika?

Kuten tunnettua, yksi osa modernismiksi kutsutun runoussuuntauksen edelleen vaikuttavasta perinnöstä on runon kuvakeskeisyys. Hivenen yksinkertaistaen voidaan sanoa, että modernistista runoa ja sen yhä uudelleen ilmestyviä kertaustyylejä luonnehtii kovin usein staattinen kuvallisuus, tietty välähdyksenomaisuus joka sulkeistaa ajallisen jatkumon, tarinallisuuden.

Modernistinen runo luotaa tilaa ja kieltäytyy vastaamasta kysymykseen ajasta, unohtaa sen ja vaikenee siitä. Tila ja kuva ovat tässä ja nyt, niillä ei ole tulevaisuutta ei varsinkaan menneisyyttä. Aarne Kinnusen mukaan esimerkiksi runon havaitsija pysähtyy tietyn kohteen äärelle, joka on merkki lukijalle, että kuvaus on enemmän kuin itsensä, symbolinen.
Tätä vastaan asettuu käsitys proosasta eteenpäin mataavana jaaritteluna, pitkän keston tekstinä, jolla on aina alku, keskikohta ja loppu. Runo on kuva tilasta ja proosa on kertomus ajassa.

1950-luvun suomalainen modernismi ei tietenkään ole tässä tulokulmassaan yksin. Moni muukin runon kirjoittamisen ja lukemisen suuntaus rajoittuu tai ainakin keskittää parhaat voimansa tilallisuuteen ja kuvallisuuteen. Gaston Bachelard sivuuttaa äskettäin suomennetussa teoksessaan Tilan poetiikka lähes kokonaan ja tyystin kysymyksen ajasta, jatkumosta, kestosta ja traditiosta. Bachelard kysyy inhimillisen täälläolon tilallisuutta, ihmisen olemista paikassa ja paikallaan. Tätä hän lähestyy runokuvan pohdinnan kautta. Bachelardille tilassa oleminen ja tilallisuus ovat poeettisen kuvittelun välttämättömiä ja riittäviä mahdollisuusehtoja. Aika ja kesto ovat tarpeettomia.

Ilkeämielinen kriitikko voisi sanoa, että samoja piirteitä on osassa jälkimoderniksi kutsutusta ns. kielirunoudesta. Tämä väite on osittain virheellinen Toki useissa ns. language-runouden teksteissä luodataan tietyn kielellisen pillastuneisuuden avulla merkityksen hajoamista, inhimillisen täälläolon hetkellisyyttä, tekstuaalisuutta ja pirstaleisuutta. Toisinaan tämä runon kirjoittamisen asento suuntautuu tietoisesti tarinallisuutta, kestoa ja ajan tekstuaalistamista vastaan. Mutta toisaalta rajattomassa rikkaudessaan jälkimoderni runous kuitenkin avaa uusia mielenkiintoisia mahdollisuuksia, joilla se parhaimmillaan ohittaa modernismin ja muiden ahtaaseen kuvallisuuteen tyytyvien suuntausten rajat. Jälkimodernin runouden vahvuus on palautumattomuus mihinkään selitykseen ja yksinkertaistukseen ja tämä koskee myös kysymystä ajallisuuden haasteeseen vastaamisesta. Kuten Juhana Vähänen on kirjoittanut:

Puhuessani kuvasta viittaan myös siihen, kuinka kuva tarkoittaa jotakin, joka ei ole pysyvää tai jolla ei ole perustaa, joka takaisi sen olemassaolon jonakin. Kuva on ehdottoman liikkuvainen ja siihen on suhtauduttava sellaisena.

Tämä on merkittävä muotoilu ja avaus. Se luo odotuksen horisontin, teesi odottaa konkretisoitumistaan runoksi.

Väitän siis, että ajallinen jatkuvuus ja merkityksen narrativiinen kehkeytyminen ovat runon ja lopultakin kaikkien tekstien olemisen välttämättömiä ehtoja. Tämä joko otetaan kirjoittaessa huomioon tai sitä ei oteta, mutta irti siitä ei päästä. Ajatonta kuvaa ei ole

Kaksikymmentä ja yksi – aika ja runotarina

Paavo Haavikon Kaksikymmentä ja yksi osoittaa useita eri tapoja, joilla runo voi olla ajallinen jatkumo, tarina, joka kysyy aikaa ja jolla on kesto olematta silti proosaa. Kuten Johanna Pentikäinen on huomauttanut, edelleen on voimassa luonnehdinta Paavo Haavikosta ennen kaikkea 1950-luvun modernistina, Tuomas Anhavan, Antti Hyryn ja Marja-Liisa Vartion kera. Tämä yleistys nojautuu 50-luvulla kirjoitettuihin kokoelmiin ja sivuuttaa sen, että Haavikon tuotanto on niiden jälkeen muuttunut oleellisesti. Monet modernismin keskeiset piirteet katoavat, staattinen kuvallisuus yhtenä niistä. Syntyy liikettä, ihmisen olemista ajassa kysytään ja sen tekstinä esittämisen mahdollisuuksia tutkitaan.

Kaksikymmentä ja yksi -teoksen ajallisuus on yleisrakenteeltaan syklistä. Se ei siis muodosta eheää ja koherenttia kertomusta Sammon ryöstämisestä, josta olisi paikannettavissa alku, keskikohta ja loppu, Aristoteleen tunnetun mallin mukaisesti. Se on kaikkea muuta kuin johdonmukainen ja yksinkertainen kronologinen kertomus. Sen alku ja loppu liittyvät syklisesti toisiinsa. Alun Sampo-tarinaa seuraavassa Niilin-matkaa kuvaavissa runoissa kuljetaan oikeastaan ajassa taaksepäin, kuten Pentikäinen on huomauttanut. Niilin-matka on epäonnistunut yritys palata ’reaalisesta’, historiallisesta ajasta takaisin myyttiseen ajallisuuteen.

Teoksen laajassa Venäjä-jaksossa sen sijaan aika ajallistuu lineaarisesti. Runon puhujalla on tietoa menneisyydestä ja nykyhetkestä, mutta ei varmuutta tulevaisuudesta toisin kuin sykliseen aikakuvaan perustuvassa myyttisessä todellisuudessa. Yksi teoksen kokonaisteemoista on juuri siirtyminen myyttisestä maailmasta historialliseen maailmaan.
Voidaan siis sanoa, että runo tarjoaa proosaan verrattuna ennen kaikkea useampia mahdollisuuksia kertoa ajassa ja ajasta. Nopeita jaksoja voidaan kertoa, kuten Haavikko Kahdessakymmenessä ja yhdessä, kertovilla runoilla. Lyyrisillä runoilla taas luodataan tilanteita ja suhteita, aika kuluu hitaammin, mutta se ei silti palaudu staattiseksi kuvaksi. Näiden vaihtelu Kahdessakymmenessä ja yhdessä synnyttää teoksen kokonaisrytmin ja rakenteen.

Kaksikymmentä ja yksi hyödyntää siis useilla eri tasoilla ajan ja tekstin yhteen nivomisen mahdollisuuksia. Yksittäiset runot, kolme pääosaa ja teos kokonaisuudessaan kysyvät kukin aikaa ja ihmisen olemista ajassa eri tavoilla. Aika on subjektiivista ja kokemuksellista, ihminen on omassa ajassaan rytmisesti. Aika on yhteisöllistä ja jaettua, se muodostaa kertomuksia. Se on myös epookkista, eri historiallisina aikoina tavat kokea aikaa ovat erilaisia. Erityishuomiona voidaan mainita kirjan runo 17, jossa Vareksenpoika kääntää ajan suunnan heittämällä kolikon Niiliin ja herättää kuolleet toverinsa Käyrän kaksoset henkiin. Mutta ajan suunnanmuutos ei miellytäkään henkiin herätettyjä, heidän pyynnöstään aika palautetaan vanhaan uomaansa.

Tarinallisuus olemisen osana

Jotta voimme väittää, kuten olen tehnyt, että kaikki tekstit välttämättä, tietoisesti tai kirjoittajan selän takana, rakentuvat ajallisesti eteneviksi narratiiveiksi meidän on edellytettävä jotain perustavaa inhimillisen täälläolon maailmassa olemisesta. Meidän on edellytettävä, että sekin on jollakin hyvin perustavalla tavalla ’tarinallista’. Ihmisen oleminen on kertomista, tarinassa olemista ja tarinana olemista. Ja se, miten ihminen on, ehdollistaa kaiken sen mitä täälläolo voi tehdä eli kuinka se voi esimerkiksi kirjoittaa tai lukea runoa. Inhimillinen täälläolo, Martin Heideggerin Dasein, on kertomuksessa ja kertomuksena, mutta myös kaikki mitä se tekee ja kaikki mitä se voi tietää tapahtuu ajassa etenevänä kertomisena.

Kaikkien tekstien kirjoittaminen ja lukeminen on siis lopultakin, ’juonellistamista’ (mise en intrigue), kuten Paul Ricour on esittänyt. Inhimillinen toiminta voidaan ymmärtää vain silloin, kun tulkitsija muokkaa sen juonelliseksi ja ajallisesti eteneväksi tarinaksi, vaikkakin on selvää, että tämä ei tarkoita selkeää kronologisuutta tai mitään muutakaan arkikokemuksesta kumpuavaa vulgaaria käsitystä ajasta.

Voimmekin Ricourin tavoin erottaa toisistaan objektiivisen ja subjektiivisen ajan eli universaalin ajan ja kokemuksellisen ajan. Inhimillinen, kokemuksellinen aika rakentuu kertomisena eli narraation kautta. Ymmärrämme maailman, toiset ja itsemme tarinoina, ajallisesti etenevinä kertomuksina, joita kerromme itsellemme ja toisille. Kaikki maailmassa kohdatut tekstit, objektit ja tapahtumat ovat ymmärrettävissä vain, jos ne liitetään subjektiivisiin kokemuksiimme, itseytemme ja olemisemme kertomuksen. Ajallinen kehkeytyminen ja tarinallisuus ei siis ole vain fiktiivisten proosatekstien ominaisuus, vaan ajallinen rakentuminen on kaikkien tekstien olemisen mahdollisuusehto. Mielenkiintoisimmat kirjalliset tekstit, kuten Kaksikymmentä ja yksi, ottavat tämän välttämättömän lähtökohdan huomioon ja käyttävät sen mahdollisuudet hyväkseen.

Kirjallisuus

Bachelard, Gaston: Tilan poetiikka. Nemo 2003.
Haavikko, Paavo: Kaksikymmentä ja yksi (1974). Teoksessa Runoelmat. Otava 1975, s. 227-338.
Pentikäinen, Johanna: Myytit ja myyttisyys Paavo Haavikon teoksissa Kaksikymmentä ja yksi, Rauta-aika ja Kullervon tarina. Diss. Helsinki 2002.
Ricour, Paul: Temps et récit III. Le temps raconté. Seuil 1985.
Ricour, Paul: Soi-même comme un autre. Seuil 1990.
Vähänen, Juhana: Varmuudesta ja epävarmuudesta. Nuori Voima 2-3/2006, s. 57-59.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s