Helsingin Poetiikkakonferenssi – The Helsinki Poetics Conference
Helsinki 22.8.2005

Teema / Theme 5: Tiet etäisyyksiin / Ways To Distance

Kommentti Eino Santasen ja Aki Salmelan puheenvuoroon

Santanen ja Salmela puhuivat varsin osuvasti runoudesta joka muistuttaa runoutta niin paljon, että se luokitellaan runoudeksi. He haluavat lyriikkaan lisää epäonnistumisia ja virheitä, että runouden latistuminen niin sanotuksi runoudeksi vältettäisiin. Itse pidän olennaisimpana tekijänä sitä, että tekstistä välittyy jonkinlainen ajatuksellinen paine, jota on yleisesti tavattu sanoa ”sanomisen tarpeeksi”.

Kirjojahan ei nimittäin kirjoiteta sen takia että joku lukisi ne, vaan siksi että on pakko. Runokirjaa lukiessa huomaa yleensä heti, onko kyseessä sanomisen pakko, taloudellinen pakko, vai pakko saada runoilijan status. Mikäli ensin mainittua pakkoa ei ole lainkaan, kirjaa ei olisi kannattanut kirjoittaa tai ainakaan painaa, koska maailmassa on muutenkin jo tarpeeksi kirjoja, hyviä ja huonoja.

Minua viime aikoina häirinnyt asia on runouden pitäminen itseisarvona. Runoutta markkinoidaan yleisölle itsessään hienona asiana. Runoudesta keskustellaan televisiossa, järjestetään runotilaisuuksia, runoviikkoja, ym. Onpa järjestetty tällainen poetiikkakonferenssikin. Eikä siinä tietenkään ole mitään pahaa. Useimmat asiat voidaan jakaa kolmeen kategoriaan: hyödyllisiin, tarpeettomiin ja vahingollisiin. Runoustapahtumat ja runous yleensä kuuluvat tarpeettomiin: ainakaan niistä ei ole mitään haittaa. Tästä syystä kannatan täydestä sydämestä Risto Ahdin taannoista ehdotusta Suomen Pankin muuttamiseksi Sanataiteen Akatemiaksi: siinä vahingollista toimintaa harjoittava instituutio korvattaisiin harmittomalla, mikä on aina positiivista.

Mutta runoilijan kannattaa aika ajoin muistaa, että runous on vain väline jonkin asian sanomiseen. Se on erittäin hyvä ja hieno väline, ja kenties kaikkein täsmällisin mahdollinen, koska se on niin läheisessä suhteessa kieleen itseensä. Mutta lopultakin se on väline, ja se mikä tekee runokirjasta kiinnostavan ei ole tyylisuunta tai koulukunta eikä kokeellisuus eikä muodon taituruus, vaan se, että se saa lukijan ajattelemaan. Tällä hetkellä runouden teitä etäisyyksiin on useita ja ne ovat kaikki vapaita kuljettavaksi, hyvä niin. Mutta se mikä lähettää runoilijan matkaan ja pitää hänet liikkeessä on jonkinlainen sisällöllinen pohdinta, halu rakentaa maailmankuvaa. Se on perusta ja lähtökohta, jonka ei kannata antaa unohtua.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s