Helsingin Poetiikkakonferenssi – The Helsinki Poetics Conference
Helsinki 22.8.2005

Teema / Theme 5:  Tiet etäisyyksiin / Ways To Distance

Kommentti Eino Santasen ja Aki Salmelan puheenvuoroon

Einolle ja Akille annettu aihe on haastavimpia mahdollisia. Runouden tulevaisuudesta on vaikea sanoa mitään painavaa saati varmaa. Varmuudella voimme tietää vain joitakin yksityiskohtia — surullisimpina Akin äkillinen poissaolo — mutta suurin osa on ennustamatonta. Emme voi esimerkiksi tietää, ketkä tulevat lukemaan Aki Salmelaa, miksi tai miten, tai kuinka jälkipolvet tulevat tulkitsemaan 00-luvun luonnollisen ja koneellisen kirjoittamisen välistä kiistaa ja runoilija Salmelan positiota suhteessa siihen.

Vaikka työkseni tutkin pääasiassa sen menneisyyttä, huomaan ajattelevani runouden tulevaisuutta aika ajoin. Siitä voi syyttää parisen vuotta sitten lukemiani kirjallisuuden sosiologiaa, instituutioita, historiaa ja kanonisoitumista käsitteleviä kirjoja, mutta viime kädessä ajatusteni jäljet johtavat tosille sylttytehtaille, Pauliina Laitinen-Laihon kirjaan Taide sijoituskohteena (2003). Sain sen puolivahingossa haltuuni enkä voinut olla lukematta sitä.

(Siirryn puheenvuoroni tulenarkaan osuuteen. Seuraavien neljän minuutin ajan tulen antamaan — kaikesta varovaisuudesta huolimatta — ainesta lukuisille väärinymmärryksille, jotka voivat olla haitallisia Laitinen-Laihon kiinnostavan kirjan, minun itseni ja koko taiteentutkijoiden ammattikunnan maineelle.)

Laitinen-Laihon kirjan luettuani olen tahtomattani alkanut miettiä nykyrunoilijoiden ja uusien runokirjojen tulevaisuutta, sitä millaisia lymy- tai paraatipaikkoja niillä tulee olemaan kirjallisuuden kentällä kymmenien vuosien kuluttua. Keistä tulee tulevaisuuden einoleinoja tai eeva-liisamannereita? Ketkä pääsevät kotimaisen kirjallisuuden klassikkovaatimuksiin ja kirjallisuushistorioihin? Ketkä keräävät halveksuntaa ja kulttimainetta? Mitkä kirjat unohdetaan ensin mutta nimetään uudelleen oman aikansa suurteoksiksi?

Miettiessäni tulevaisuuden klassikoita en ajattele vain sitä, millainen runous on hyvää ja voisi vastata myös tulevien lukijasukupolvien mieltymyksiä, vaan myös runoilijoiden näkyvyyttä kirjallisuuselämässä, heidän teostensa edustavuutta lajien kirjossa ja niin edelleen — siis pitkälti samoja kysymyksiä, joita Eino toi esille puhuessaan Akin lyhyeksi jääneestä urasta ja siitä, mitä kaikkea tämä olisi voinut saavuttaa. Mitä pidemmälle ehtineemmästä runoilijasta on kyse, sitä ennustettavammalta hänen tulevaisuutensa vaikuttaa. Jos runoilijoiden sijoittumisesta tulevaisuuden kaanoneihin löisi vetoa, jo paikkansa vakiinnuttaneilla runoilijoilla olisi pienimmät kertoimet ja esikoiskirjailijat olisivat suurikertoimisia riskisijoituksia.

Koska olemme juuri saaneet kuulla yhden runoilijan poismenosta, näkökulmani alkaa vaikuttaa entistäkin irvokkaammalta, koko runopäivän antikliimaksilta. Asian arkaluonteisuudesta johtuen en katso sopivaksi ottaa esimerkkejä nykyrunoudesta. Sen sijaan uskallan siteerata joitakin Laitinen-Laihon yleisiä ajatuksia kuvataiteiden puolelta.

Pohtiessaan, mitkä tekijät vaikuttavat siihen, läpäiseekö tietty taideteos tai taiteilija ajan testin, eli hyvän taidesijoituksen kriteereitä, hän arvioi teosten laadukkuuden lisäksi muun muassa seuraavia kriittisiä kysymyksiä:

1. Miten paljon työ on herättänyt keskustelua?
2. Miten valovoimainen, lahjakas ja meritoitunut taiteilija on?
3. Onko taiteilijassa legenda-aineksia? [esim. luokitteluvaikeuksiin kuolemisessa on tiettyä legendan ainesta]
4. Nousiko työ esimerkiksi yhteisnäyttelyssä muiden töiden yli keskustelun aiheeksi?
5. Onko nähtävissä, että taiteilijan näyttely edustaa jotakin uutta?
6. Onko taiteilijan uusi linja saanut seuraajia?
7. Haluaako taiteilija kehittää määrätietoisesti ammattitaitoaan ja omaa tyyliään ja jaksaako hän etsiä tarpeeksi väyliä töidensä esittämiseen?
(Pauliina Laitinen-Laiho, Taide sijoituskohteena, 2003, 50.)

Väärinkäsitysten riskin minimoimiseksi haluan korostaa, etten ylläpidä mitään systemaattista runoilijoiden pistepörssiä tai edes halua vakavasti arvioida runoilijoiden pörssikursseja, volatiliteetteja ja odotusarvoja. Laitinen-Laihon ajan testin kriteereissä on kuitenkin, tietyin varauksin, ainesta kirjallisuushistorioitsijan tai -sosiologin huoneentauluksi. Sen sijaan runoilijoiden, kustantajien ja apurahalautakuntien ei ole syytä keskittyä suhdannebarometreihin ja kirjailijoiden oletettavaan klassikkoarvoon.

Allekirjoitan täysin Einon ja Akin toiveen runojen virheellisyydestä ja runoilijuuden epäammattilaisuudesta sanojen santas-salmelalaisissa merkityksissä ja toivon yhtä lailla suurten riskien ottamista epäonnistumisenkin uhalla. Yksittäisten runoteosten arvo ei riipu niiden sijoittumisesta tulevaisuuden kaanoneihin ja varjokaanoneihin. Vaikka pegasoksesta puhutaankin, runous ei ole raviurheilua eivätkä runoilijat ravureita.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s