Helsingin Poetiikkakonferenssi – The Helsinki Poetics Conference
Helsinki 22.8.2005

Teema / Theme 3:  Materia / Materia

Kommentti Fredrik Hertzbergin puheenvuoroon

Frederik Herzbergin teesit runouden aineellisuuksista avasivat itselleni kiinnostavasti lähestymistapoja nykyrunoudessa risteäviin virtauksiin. Myöhemmän varalle alustus tarjoaa uskoakseni selkeitä teoreettisia jäsentelyjä hyödynnettäväksi digitaalisen runouden materialiteettien ymmärtämiseen. Ja se vaati tietysti väitöskirjan Moving Materialities lähilukemista, mitä en vielä ole ehtinyt tehdä. Teesit palauttivat minut myös toisenlaisen aineellisuutta korostavan runouskäsityksen ääreen, saksalaisen Unica Zürnin tuotantoon.  Olen halunnut ottaa hänet useasti esiin erityisesti digitaalisesta runoudesta ja kerronnasta puhuttaessa. Berliiniläissyntyinen Zürn työskenteli 1950- ja -60 -luvuilla surrealistisen liikkeen vaikutuspiirissä, ei tosin itse aktiivisesti vaan etäältä elämänkumppaninsa, kuvanveistäjä Hans Bellmerin välityksellä. Zürn on tunnettu erityisesti anagrammirunoistaan, automaattipiirroksistaan sekä pienoisromaaneistaan, jotka kuvaavat sitä kuinka surrealistista kokemusta ja psyykkistä automatisimia tavoitteleva poeettinen elämäntapa muuttuu itsetuhoiseksi sairaudeksi.

Uskoisin, että lyhyt ekskursioni itsemurhaan vuonna 1971 päätyneen surrealistirunoilijan maailmaan koskettaa ainakin  teesejä runouden mediaalisista ulottuvuuksista,  runon suhteesta sen kielen ja kirjoituksen materiaalisuuteen.  Zürnin tapauksessa nämä runon mediat esittäytyvät erityisellä tavalla tilallisina ja ruumiillisina. Kimmokkeenani Zürnin esiin nostamiseen on Herzbergin alustuksessa esiintyvä käsite materiaalisesti aktiivisista runoista, jota anagrammirunouden poeettinen menetelmä mielestäni hyvin ja Zürnin kohdalla aikalailla äärimmäisesti edustaa. Olisin halunnut ehtiä myös koskettaa teesiä aineellisuuden eettisestä, kokemuksellisesta ulottuvuudesta, mutta niin suuri aihe saa jäädä tuonnemmaksi.

Kuten kaikki tiedämme, anagrammit ovat  sanoja ja lauseita, jotka luodaan järjestelemällä alkuperäisen lauseen kirjaimia tai tavuja uuteen järjestykseen, uusiksi sanoiksi ja lauseiksi. Lauseiden alkuperäiset merkitykset muuttuvat, purkautuvat ja antavat tietä uusille yllättäville poeettisille löydöille kurinalaisen, melkeinpä mekaanisen prosessin kautta.  Anagrammit ovat kiinnostaneet niin kabbalisteja, de Saussurea, Freudia, Lacania kuin surrealistejakin. Anagrammipraktiikka on jäänyt kuitenkin varsin marginaaliseksi menetelmäksi päästä käsiksi tiedostamattoman toimintatapoihin. Anagarammirunoja voidaan puolestaan ajatella eräänlaisina itseohjautuvina ja itseään tuottavina tekstikoneina. Ne ovatkin yksi esimuoto digitaalisen median dynaamiselle, tekstuaalisten ja visuaalisten merkkien uudelleenjärjestettävyyttä suosivalle poetiikalle. Anagrammirunossa kielestä tulee materiaalisia merkkejä, fyysistä, liikuteltavaa ainetta. Kirjoituksen ja sen muunneltavuus ovat ehtoina  merkityksen synnylle.

Unica Zürn julkaisi eläessään useita anagrammirunokokoelmia, muun muassa Staub des Leben ja Hexentexte. Runot rakentuvat joko tutun sanonnan, sattumalta löydetyn, unessa havaitun lauseen tai  vaikkapa Henri Michaux’lta tai Lautreamontilta poimitun sitaatin varaan. Zürn kehitti anagrammirunon teoriaa ja käytäntöä yhdessä Hans Bellmerin kanssa ruumiin ja kielen vastavuoroisuutta tutkien.  Bellmer muovaili groteskeja naisruumista mutilovia veistoksia anagrammimenetelmää mukaillen ja väitti kirjoituksissaan että lauseen anatomian pilkkomalla ruumiillinen tiedostamaton tulee esiin ja päinvastoin.

Samanlaista projektia kuvaa Zürnin omaelämäkerrallinen Der Mann im Jasmin romaani, jossa ei anagrammistisen, kouristuksenomaisen kokeilun kohteena ei ole vain naisenruumis vaan koko naisen elämä. Romaanin päähenkilö kirjoittaa anagrammirunoja lähes pakkomielteisesti, kuin ”kuumeessa” tai ”transsissa” paljastaakseen todellisuuden kätketyn mielen. Surrealismin oppia mukaillen runoilija pyrkii korvaamaan tietoisen minänsä  kurinalaisen ja pelinomaisen anagrammimenetelmän avulla, kirjoituksen materiaalisuudella. Todellisuudesta tulee  hänelle  kryptogrammin tavoin aukaistava ja korvattava, muunneltava teksti, sanaleikki, poeettinen todellisuus. Kirjainten yliviivaamisen kautta syntyneet runot ovat anagrammirunoilijalle enteitä ja käskyjä, jotka määräävät hänen  tekojaan ja synnyttävät rituaaleja, mutta myös uutta kirjoitusta, käsikirjoituksen toisensa jälkeen. Syntyvät runot avaavat hänelle harhaisen, näynomaisen todellisuuden, jossa hallusinaatiot seuraavat toistaan. Ne kiertyvät telepaattisesta yhteydestä todistaviin näkyihin valkoisesta, jasmiinien miehestä, jonka hahmossa yhdistyvät kuvanveistäjä Bellmer ja runoilija Henri Michaux, Zürninkin mielikuvitusrakastettu. Kirjoittaminen suistaa kuitenkin runoilijan kriisiin ja lopulta psykoosiin ja mielisairaalaan, jossa runojen kirjoittaminen kielletään häneltä. Kirjoittaminen on romaanissa kuolemanvakava peli joka sen sijaan, että se lopulta paljastaisi todellisuuden kätketyn luonteen,  korvaa sen fyysisinä, mekaanisesti työstettävinä graafeina, joiden alla ammottaa pelkkä valkoinen tyhjyys, poissaolo.

Anagrammiruno on läheinen surrealistien harjoittamalle automaattikirjoituksen tekniikalle. Kirjoitus ja kieli ovat surrealisteille psyykkisiä välineitä, joilla tutkitaan surrealiteettia, alitajuisen ja ihmeellisen ilmenemistä. Automaattikirjoituksen ideana oli suggeroida kirjoittaja puolihypnoottiseen transsiin, jossa alitajunta vapautuisi. Automaattikirjoituksen tavoin anagrammirunoudessa korostuu kirjoituksen  ja kielen  ensisijaisuus runoilijan ollessa ikään kuin passiivinen välittäjä, media, alitajunnan epätiedolle. Surrealiteetti on läsnä, välittömänä kokemuksena nimenomaan kirjoituksessa. Kirjoitus on tila, jossa surrealistinen kokemus tapahtuu. Anagrammirunouden kohdalla on kuitenkin kyse automatismista vain puolittain. Siinä yhdistyy myös pelinomaisuus tiukkoine sääntöineen ja runot ovat  rajattuja muodoltaan. Angrammirunot syntyvät ikään kuin ennalta ohjelmoidusta tiedoista eräänlaisena tekstuaalisena koneena. Voidaan ajatella, kuten surrealistit tahtoivat ajatella, että siten ne estävät myös subjektiivisen mielen ja merkityksen väliintulon.

Lukijalle Zürnin omat anagrammirunot eivät  jää pelkiksi sanaleikeiksi. Osa runoista on varsin pitkiä ja  ne hämmästyttävät suoruudellaan, kyseenalaistuksillaan ja paradokseillaan.  Oraakkelilauseet saavat seurakseen ironisen toteajan, maaginen merkitys liukenee ruumiilliseen epäjärjestykseen.  Runoiksi Zürnin noitatekstit tunnistaa myös rytmisyyden ja musikaalisuuden korostumisesta. Huimaavaa on myös se millaisia maailmoja yksi lause voi todella kätkeä sisäänsä. Ja tietysti ne materiaalisessa aktiivisuudessaan ovat myös hurja, joskaan ei mahdoton haaste, kääntäjälle.

Unica Zürnin anagrammeja mm. osoitteessa
http://www.iti.fh-flensburg.de/lang/fun/anagram/unica/ana1.htm

Und wenn sie nicht gestorben sind

Ich bin dein, sonst rennt es weg und
wischt uns in den Tod. Singe, brenne
Sonne, stirb nicht, singe, wende und
geboren, wenden und ins Nichts ist
nie. Entschwundenes gibt Sinn – oder
nicht gestorben sind sie und wenn
und wenn gestorben – sind sie nicht.

für H.B.

Berlin 1956

Unica Zürn

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s