Helsingin Poetiikkakonferenssi – The Helsinki Poetics Conference
Helsinki 22.8.2005

Teema / Theme 4:  Vastarinta / Resistance

Kommentti Olli Sinivaaran puheenvuoroon

Olli Sinivaaran alustuksen päähuomio oli modernissa kriisikokemuksessa, kielen ja kommunikaation mahdottomuudessa. Kuten tiedämme, tätä ilmaisemattomuuden, kielen yhteisyyden ja jakamisen mahdottomuuden mantraa on filosofiassa jankutettu vähintäänkin Nietzschestä alkaen; viimeisimpänä tunnetusti äskettäin kuollut Jacques Derrida. Se osa nykyrunoudesta, joka kuuntelee herkällä korvalla teoreettisia keskusteluja on ottanut tehtäväkseen tämän uskomuksen runottamisen. Kuten Sinivaara asian ilmaisee, kieli ja kirjallisuus alkavat kehittyä kohti läpeensä outoa singulaarista ja tunnistamatonta muminaa, jota nykyrunoudessa on niin paljon, että on oikeutettua kutsua sitä valtavirraksi. Eurooppalainen, nyt jo muinainen dadaismi, ja yhdysvaltalainen L-A-N-G-U-A-G-E -runous selvimpinä esimerkkeinä.

Väitän, että vastarintarunouden, jos sellaista on tai voi olla, pitää nimenomaisesti ja tietoisesti vastustaa tätä kliseeksi muuttunutta jälkimodernia lähtökohtaa.

Miksikö? Siksi että se perustuu tappiomielialaan ja liioitteluun. Kutsukaamme tätä nietzscheläis-derridalaiseksi virhepäätelmäksi, joka menee jotakuinkin näin. Koska täydellinen kommunikaatio ja toisen ymmärtäminen on mahdotonta, on kaikki ymmärtäminen mahdotonta. Vaikutelmani on, että useat nykyrunoilijat ovat ottaneet tehtäväkseen manifestoida tätä kulttuurifilosofista aikalaisuskomusta.

Väärin. Se, että kaikki ymmärtäminen, runoudenkin, on toisin ymmärtämistä ja siis väärin ymmärtämistä, ei tarkoita, että ymmärtäminen ja kommunikaatio on mahdotonta. Väitän siis, että runo on ennen kaikkea viesti, aina jollekulle kirjoitettu sanoma, joka halutaan saada ymmärretyksi. Tämä on kaikkien tekstien, myös Ollin äskeisen alustuksen, ja kaiken puheen välttämätön ominaisuus; puhe on puhetta jollekulle, runo on kirjoitettu lukijalle, luettavaksi ja ymmärrettäväksi, toki painottaen sitä, kuten äsken sanoin, että kaikki ymmärtäminen ja lukeminen on välttämättä ja aina toisin eli väärin ymmärtämistä.

Luen tämän lähtökohdan toiveikkaasti myös Olli Sinivaaran alustuksesta, kun hän kirjoittaa, että ehkä on mahdollista saavuttaa jonkinlainen puhdas kieli ja sanomisen jalo yksinkertaisuus. Aivan. Ratkaisu moderniin kielen kriisikokemukseen ei ole alistuminen ja kielellinen pelehtiminen ja kikkailu vaan vastarinta. Kielen mahdollisuuksien hellittämätön tutkiminen, aina uusien keinojen etsiminen, joilla kurkotetaan kohti lukijaa, kohti toista jolle kaikki kommunikaatio, myös runous, on osoitettu.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s