Helsingin Poetiikkakonferenssi – The Helsinki Poetics Conference
Helsinki 22.8.2005

Teema / Theme 5:  Tiet etäisyyksiin / Ways To Distance

Kommentti Eino Santasen ja Aki Salmelan puheenvuoroon

Niin, kuten Salmela&Santanen sanoo, määrää runouden kiinnostavuuden usein se, miten rohkea runoilija on.

Nyt on puhuttu runoilijasta ja runoista ja voisi ehkä puhua lukijastakin. Ehkä ovat runoilijan vaatimukset lukijalle aivan yhtä korkeat kuin lukijan vaatimukset runoudelle. Millainen on paras lukijani, ihannelukijani?
Hän, ihannelukija on monipuolinen ja ymmärtävä kuten ihannemieskin, jonka täytyisi varmasti olla jossain, mutta jota ei kuitenkaan todellisuudessa ole olemassa.

Näin kerran unessa miehen, ammatiltaan lähettiläs, joka nimitti itseääm Janis Schweitziksi. Aamulla puolisoni sanoi, että näin aivan selvästi unessa oman animukseni, jungilaisen sielun arkkityypin. Tapaamisemme Janis Schweitzin kanssa oli hierosgamos, pyhä liitto, täydellisyyden ilmentymä. Kirjoitin hänestä sen jälkeen runon. Ajattelin, että voisin joskus unessa nähdä myös oman ihannelukijani.

Mitä ihannelukija haluaa runoilijasta? Onko hän täysin tyytyväinen siihen mitä runoilija kirjoittaa ja julkaisee?

Ihannelukijaa ei kiinnosta se, arvostaisivatko myös kustantajat ja kriitikot – teoksen ensimmäiset lukijat – runoilijan kokeilevuutta tai omaäänisyyttä. Ihannelukijaa ei kiinnosta myös se, miten paljon tai kuinka rehellisesti jaetaan palkintoja kokeilevasta tai omaäänisestä runoudesta. Tai jaetaanko niitä ollenkaan.

Mutta ihannelukija on varma, että vaikka palkintolautakunnan miellyttäminen runoilijalta ei onnistu, voi runoilija aina odottaa lukijoilta rohkeutta ottaa hänen tekstinsä hyvin ja välittömästi vastaan. Ihannelukija kannustaa runoilijaa hyppäämään suoraan tuntemattomaan veteen. Mutta on selvä, että jos vesi on ainakin viileää niin siinä voi uida, mutta jos se on täysin jäänkylmää, niin siihen vain uppoaa. On hyvä kun runoilijalla on mahdollisimman paljon lukijoita, hänen ei tarvitse pelätä jäähtymistä.

Ihannelukija voi tietysti olla myös runoilija itse. Ehkä se on tavallaan välttämätöntä, koska muuten runoilija ei kirjoittaisi ikinä yhtään kiinnostavaa runoa.

Ihannelukija tietää, että kriitikot eivät ota helposti vastaan sellaista runoutta, joka vaatii lukijalta liikaa. Mutta hän ostaa tai lainaa runoilijan viimeisen kokoelman siitä huolimatta, että sen ainoa arvostelu paikallisessa kulttuurilehdessä oli negatiivinen tai suorastaan huono. Hänellä on terve järki. Sen avulla hän osaa kyseenalaistaa myös kritiikkiä, joka on vaan kriitikon oman egon nostamisen nautintoa tai kulttuurilehden pinnan nopeaa täyttämistä. Ihannelukija ei usko, että runoilijan täytyy sen takia muuttaa oman poetiikkansa suuntaa tai tukehduttaa oma persoonallinen ääni.

Ihannelukija tietää myös, että kauniita pinnallisia säkeitä ostaa tietysti enemmän ihmisiä kuin runokokoelman, joka todella koskettaa tai joka vaatii lukijalta enemmän niin tunne- kuin ajatustasolla.

Hän, ihannelukija, haluaa aina jotain parempaa.

Ihannelukijankin mielestä on tietysti muutama hyvä nykyrunoilija, jotka ovat kirjoittaneet riimirunoutta ja hän ymmärtää hyvin, että virolaisen riimirunouden perinne on juurtunut syvälle runotietoisuuteen. Hän lukee mielenkiinnolla ehkä monta vanhempaakin runoilijaa, mutta hänen mielestään riimit eivät riitä kaikkeen.

Virossa ovat muuten hyvin suosittuja sellaiset runokirjat, joissa runot ovat jaettu aihettain – runoja rakkaudesta, runoja häihin, runoja syntymäpäiväksi. Nämä kokoelmat on tarkoitettu lukijoille sellaisena millaisia he ovat kustantajien kuvitelmissa.

On selvä että nämä runokokoelmat eivät voi sisältää parhaimmillaan kokeilevampia tekstejä vaan toimittajat valitsevat useimmiten sellaisia tekstejä joita on joskus kauan sitten kirjoittaneet jo etabloituneet runoilijat ja jotka ovat yksinkertaisesti tylsiä.

Mutta ihannelukija ei osta kenellekään joululahjaksi niitä kauniita kuvituksia sisältäviä kokoelmia, melkein ainoita kirjoja bestsellerien ohella, joiden julkaisemistilaisuudesta ilmestyy seuralehdissä valokuvia ja kommentteja. Onko hän vanhanaikainen eikä kenties ymmärrä eri taitelajien yhdistämistä? Tai sitä että kaikenlaista kirjallisuutta pitäisi myydä hyvin ja myyntityökin on taidetta ja tiedettä itsessään?

Ja loppujen lopuksi, mitä pahaa on sellaisissa myyntikirjoissa?

Ei mitään, ihannelukija vaan ei vaadi runoudelle jatkuvasti alennuksia.

Ihannelukija voisi hyvinkin kysyä, miksi taas kerran aliarvioidaan lukijaa ja miksi runoutta yritetään sillä tavalla muuttaa steriiliksi, turvalliseksi lahjapaketiksi? Ihannelukija ei ole keskimääräinen lukija mutta hän on kuitenkin runouden LUKIJA. Jos nämä kauniit ja kalliit kokoelmat koostuisivat esimerkiksi vaikka kokeilevista ja ainakin kiinnostavammista teksteistä – ehkä sitten miten tahansa hyvä runo ei jäisi pelkästään hyllylle. Ehkä myös tulisi pikkuhiljaa lisää runoilijoitten ihannelukijoita.

On tosiasia, että runouden vastaanotto ja sen mahdollisuudet riippuvat suuresti myös toimittajista.

Virossa sen lisäksi että julkaiseminen on helppoa, ei toimiteta runokokoelmia niin kuten tiedän että tehdään Suomessa. Mutta kokoelman toimittaminen on tietysti hyvä asia jos ajattelee nuoria kirjoittajia. Itse kuulun sukupolveen jonka tekstejä on toimitettu aika tiukasti – silloin kun aloitin julkaisemisen oli kunnon toimittaminen – neuvostoajan jäänne – vielä elossa. Jokaista kirjoitettua sanaa täytyi kyllä silloin nuoren runoilijan vasten tahtoaankin perustella ja puolustaa. Voisiko ihannelukija olla myös runoilijan tekstien ensimmäinen toimittaja? Nuoret virolaiset runokirjat mielestäni aika usein kaipaavat hyvän toimittajan, ihannelukijan, kättä.

Santanen&Salmela sanoo: ”Kokeellisuudella tarkoitan runouden kaikkien mahdollisten keinojen, aiheiden ja tekemisentapojen käyttöönottoa ja niiden samanaikaista kyseenalaistamista.”

Ihannelukija nimenomaan uskoo kuten Santanen ja Salmela sanookin, että runoudessa saa myös epäonnistua. Ihannelukija kyseenalaistaa nimenomaan kokeilemisen kokeilevuuden vuoksi ja rohkaisee runoilijaa siinä mielessä että vaikka hänen kirjojaan ei aina ehkä oteta hyvin vastaan hän ei voi koskaan täysin epäonnistua kun hänellä on jatkuva halu kehittyä. Ja olen samaa mieltä että se tarkoittaa myös sitä että runoilijan kehittymisen nimessä hänen tekstinsä saavat ja voivat olla rajoja ylittäviä ja rajoja koettelevia.

Ihannelukija on valmis lukemaan kokeilevan tekstin ohella myös sellaista tekstiä joka on liian kivuliasta, liian koskettava, tai liian rankkaa. Ihannelukija on joku johon voi luottaa ja runoilija uskaltaa puhua hänelle. Ihannelukijan korvia ei pidä silittää, hänellä on silmät ja tarkka katse ja hänen mielensä on valmis uusille koettelemuksille.

Täma viimeinen itseasiassa on täysin mahdoton vaatimus jopa ihannelukijalle. Mutta runoilija on narsisti ja ihannelukijan täytyy ainakin ymmärtää runoilijaa, jos ei voikaan täyttää hänen lapsellisia odotuksiaan. Ja kun narsistiset vaatimukset ovat kerran tulleet puheeksi niin lähdenkin rohkeasti puhumaan itsestäni (tähän asti olen tietysti puhunnut vaan arvoisan ihannelukijan kannalta): hyvä esimerkki runoilijatyöstäni on se kun eräs kriitikko kirjoitti runokokoelmastani – alussa luin mielenkiinnolla mutta kokoelman keskellä putosin kärryltä. Lopuksi kriitikko päätti, että se ei ole runoutta koska sitä ei pysty lukemaan. Siinä ei ole mitään kaunista, se ei edes muistuta runokokoelmaa jota saisi mukavasti lukea ennen nukkumaanmenoa.

Ymmärsin vaan että odotin kriitikolta liian paljon. Odotin että hän joka tekee jokapäivästä arvostelutyötä ja yrittää arvostella kerralla mahdollisimman paljon teoksia, yrittäisi ymmärtää maailmaani. Unohdin tosiasian että tietynlaisen runouden nauttimista voi estää yksinkertaisesti tempperamentti, ikä tai vaikkapa ennakko-odotukset niin sanotulle kunnon runolle. Ja on aivan selvä että mikä tahansa taiteellisen ilmiön nauttiminen tai torjuminen on enemmän tai vähemmän maun asia johon jokaiselle on oikeus.

Runoilijan odotukset ovat aina liian suuria. Runoilija tuntee todennäköisemmin ihannelukijan olemassaolon mutta harvoin ihannekriitikon.

Ihannelukija varmasti odottaa runoilijalta uusia kokoelmia ja mielikuvia. Kuvitteleeko jokainen runoilija omaa ihannelukijaansa kun hän kirjottaa? Varmasti, ainakin tiedostamatta.

Mutta mitä sitten aivan tavallisesta lukijasta? Runoilijana odotan itsekkäästi ja aina, että lukija ymmärtää minua hyvin tai ainakin yrittää ymmärtää. Odotan jokaiselta lukijalta ihannelukijana olemista. Mutta kuinka tärkeä on runoilijalle se, että hänen tekstejään ymmärtää aivan tavallinenkin lukija, ei vain kaverit kirjallisuuspiireistä? Miten ystävystyä ihannelukijan lisäksi myös tavallisen lukijan kanssa? Pitäisikö näiden nerokkaiden assossiaatioiden joita minulle tulee mieleen olla aina itsestäänselviä toiselle, lukijalle? Onko minulla oikeus vaatia huomiota lukijalta kun en yritäkään ottaa ensisijaisesti huomioon häntä? Mitä ylipäänsä tekisin ilman lukijaa? Riittääkö minulle vain mielikuvituksellinen ihannelukijani?

Auttaako ihannerunoilijan jatkuva mielenkuvituksellinen tuki runoilijaa puhuttelemista tavallistakin lukijaa joka ehkä ennen ei ole ollut kiinnostunut hänen teksteistään – tai päinvastoin, estääkö se sitä?

Hyvä esimerkki on runous neuvostoaikana, jolloin virolaiset runoilijat tavallaan elivät omaa poeetan rooliaan ja puhuivat kansalle. Usein puhuakseen kansan puolesta. Vaikka heidän ajatuksensa olivatkin usein rivien väliin piiloutettuja ja heidän sanomansa oli joskus hämärästikin ilmaistu, sitä silti ymmärrettiin. Kansa luki ja seurasi kiinnostuneena heidän kirjoittamistaan. Heillä ei ollut ihannelukijoita vaan aivan tavallinen yleisö jonka ei välttämättä tarvinnutkaan koostua vain koulutetuista tai kirjallisuusihmisistä. Voi sanoa että silloin kukaan ei tarvinnutkaan mitään ihannelukijaa koska koko kansa oli niiden runoilijoitten ihannelukija. Näyttää siltä että se oli aivan täydellinen runoilijan ja lukijan liitto. Varmasti olikin kun runous otettiin vakavasti, koska jokaisella tarkkaan mietityllä ja julkaistetulla sanalla oli enemmän merkitystä.

Nykyaikana näyttää todellisuus helpommalta – mutta onko se sitä? Tai – pitäisikö olla? Runoilija voi aivan tieten tahtoen vieraantua lukijasta, vaikuttaa täysin elitistiseltä.

Mutta ihannelukija uskoo, että vaikka runoilijan ei tarvitse olla enää lukevan kansan omatunto, hänen ei missään nimessä tule luopua omasta omatunnostaan, omasta sisäisestä äänestään. Ja hyvän runoilijan täytyisi ymmärtää myös tavallista lukijaa vaikka lukija ei aina ymmärrä häntä. Hän voisi myös eettisesti ottaa kantaan asioihin. Kaikkea saa tietysti kyseenalaistaa, mutta ehkä eettisyys on ainoa asia jota runoilijan ei tarvitse aliarvioida.

Ihannelukijani mielestä myös yhteiskunnallisuus on tärkeää.

Se ei suinkaan tarkoita lehtimiehen roolin ottamista, runon muuttumista lehtijutuksi – aika tavallinen syytös nykyrunoudelle  Virossa. Mutta ihannelukija arvostaa sitä, että runoilijalla on kykyä kirjoittaa siitä mitä ympärillä tapahtuu.

Voisiko tulevaisuudessa olla enemmän todellisia ihannelukijoita?

Ja missä ihannelukija asuu todellisuudessa? Onko hän kenties jossain pikkukaupungissa koulussa vasta kolmannella luokalla ja jopa kirjoittaa runoja?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s