Helsingin Poetiikkakonferenssi – The Helsinki Poetics Conference
Helsinki 22.8.2005

Teema / Theme 5: Tiet etäisyyksiin / Ways To Distance

[Huom. Alustuksen kertomus Aki Salmelan kuolemasta on fiktiivinen.]

Saatuani kutsun alustajaksi tähän konferenssiin tulin ajatelleeksi omaa suutani. Miten se tulee puhumaan suomalaisen runouden mahdollisista poetiikoista, näistä samaan aikaan liiankin selvään kaanoniin ja epäselvään tulevaisuuteen viittaavista teistä etäisyyksiin. Miten kieleni asento ja ilmeeni tulee alustuksen aikana vaivihkaa muuttumaan, kouristelevatko huuleni irvokkaasti? Näkyvätkö hampaat, entä kieleni värit? Onko vääntelehtimiseni ennustettavaa? Näyttääkö tulevaisuuteni hyvältä? Puhunko mikrofoniin, vahvistetaanko ääntäni, vai onko suuni pelkästään oman persoonallisen ääneni varassa? Miten suuni esiintyy? Onko se uskottava? Täyttääkö se runoilijan suun tunnusmerkit? Miltä runoilijan suu näyttää? Onko se harjaantuneen ammattilaisen vai siipiniekan lahjahevosen suu? Ja mitä se tulee sanomaan näistä asioista minun ja edesmenneen kollegani nimissä? Onko salissa sietämättömän kuuma, miten paljon hikoilen, valuuko hiki silmäluomille tai silmiin asti, näenkö metriäkään eteeni kun kerron mielipiteistäni suomalaisen runouden teistä etäisyyksiin? Missä kohdassa suuni tekee kohtalokkaan virheen?

Tämän ahdistavan ajatusketjun johdosta varmistuin, että suullani olisi varmasti jotain sanottavaa. Se puhuisi runouden tulevaisuudesta jotain epäselvää, joka harhailisi omien ja edesmenneen kollegani intentioiden ja jonkun vielä tuntemattoman välimaastossa. Se puhuisi äänellä joka kuulostaisi samanaikaisesti tutulta ja tuntemattomalta, ääntä mahdollisesti vahvistettaisiin tai se olisi oman onnensa nojassa. Suuni olisi nyt sitten runoilijan suu. Se puhuisi näiden muutamien liuskojen verran runoilijan suuna, ja enemmän: Se esittäisi, ei pelkästään yhtä, vaan kahta runoilijaa.

Runoilija ja suomentaja Aki Salmela kuoli torstain vastaisena yönä kotonaan Helsingin Eerikinkadulla suunnattomiin luokitteluvaikeuksiin. Salmela oli kuollessaan 29 -vuotias. Aikalaiskuvausten mukaan hän oli miettinyt pitkälti toista viikkoa paikkaansa ja omaa tulevaisuuttaan suomalaisessa kirjallisuushistoriassa. Kuolinsyytutkimuksessa hänen maksastaan löydettiin paisunut pistekokoa 72 oleva K-kirjain, vatsalaukusta puoliksi sulanut Samuel Beckettin elämäkerta. Salmelan nielusta löytyneet doorilaisen pylvään jäänteet muistuttivat löytötilassaan lähinnä syöpäläistä, joka pyrki aktiivisesti tukkimaan hänen suutaan. Hänet tunteneet sanoivat että hän oli paatunut surrealisti, mutta ne jotka tunsivat hänet paremmin sanoivat että hän rakasti historiallisista avantgarde-liikkeistä dadaa enemmän kuin mitään muuta. Niiden mukaan jotka tiesivät parhaiten näillä kahdella historiallisella liikkeellä ei katsottu olevan juurikaan eroa tai ylipäätään mitään merkitystä minkään suhteen, ja Salmela saikin siis pitkälti mitä ansaitsi.

Lehtikirjoituksissa ja muissa julkisissa luonnehdinnoissa Salmelan runoutta verrattiin muun muassa Kari Aronpuron, Leevi Lehdon, Väinö Kirstinän, Olli Sinivaaran ja allekirjoittaneen tuotantoon. Hänen käännöstyönsä ns. New York Schoolin runoilijoiden ja erityisesti John Ashberyn runouden parissa löivät hänen suuhunsa lähtemättömän L=A=N=G=U=A=G=E -runoilijan leiman. Joissain Salmelan tuotantoa koskevissa arvioissa häntä pidetäänkin osuvasti oikeistolaisena, elitistisenä kielirunoilijana.

Salmelan tunnettu kiinnostus vaikkapa Samuel Beckettin tai Gertrude Steinin tuotantoon saivat hänet lopullisesti käpälälautaan. Salmela miellettiin historiallisen avantgarden jälkeläiseksi, kummajaiseksi joka oli ottanut menneet hassuttelut tosissaan. Kaikki edellä mainitut määritelmät ja luokittelut olivat kuitenkin vääriä ja panettelivat kohdettaan. Totta on ainoastaan seuraava: Aki Salmela ehti lyhyen uransa aikana julkaisemaan yhden palkitun ja yhden julkista huomiota vaille jääneen runokokoelman, avustaa Nuori Voima -lehteä, Parnassoa, Kerberosta, toimia Tuli&Savu -runouslehden toimituskunnassa ja lukea yhden runonsa televisiossa. Jos runoilija ja suomentaja Aki Salmela olisi saanut elää hän olisi tullut saamaan apurahoja, hänen suunsa olisi käynyt kiihtyvää keskustelua niin aikalaisten kuin historiallisten avantgarde-runoilijoiden ja -runouden kanssa. Hän olisi kääntänyt. Häntä olisi käännetty. Hän olisi saanut apurahoja ja palkintoja, hänen suunsa olisi lukenut pari runoa televisiossa, yleistä tunnustusta, jäljittelijöitä ja kätyreitä, tavannut ulkomaalaisia. Hänestä olisi tehty jälleen yksi esimerkki runouden ammattilaisesta. Hänen suustaan revitty kieli olisi luokiteltu ja hylätty radioteatterin ohjelmistoon tai SKS:n arkiston hyllymetreille. Suu olisi näytellyt hetken itseään. Sen jälkeen hän olisi kokenut ahtaan kuoleman paasien seassa ja kuollut.

Suuni ei voi sanoa juuri mitään edesmenneen runoilijan edesmenneestä mahdollisesta tulevaisuudesta. Runouden tulevaisuus on täysin toinen asia. Siitä varmasti voidaan sanoa edes jotain. Toivottavasti siitä ei voida sanoa millään suulla vielä mitään kovin osuvaa. Se kantaa mukanaan aina menneisyyttä ja ottaa mallinsa sieltä, katsoen samanaikaisesti sekä menneeseen että tulevaan, ja eritoten johonkin määrittelemättömään aikaan ja paikkaan, tilaan jota runous itse olemisessaan rakentaa: runoilijan suun kuoleman ja runollisen kielen syntymän mahdolliseen samanaikaisuuteen, yllätykseen jossa jotain näyttäytyy runon pinnan alla, eräänlaiseen epäonnistumisten ja mahdollisten avausten välitilaan.

Suomalainen runous elää erinäisten lukujen valossa ilmiselvässä noususuhdanteessa. 2000-luvulla on julkaistu runokokoelmia enemmän kuin koskaan. Suuntauksia ja niiden puolesta puhuvia ja esiintyviä runoilijoita riittää. Runoutta kaiketi myös luetaan, ja runoilijuus on ehkä nykyään jälleen ”jotain”. Tämä kulttuuri ja sen kanonisoiva vaikutus edesauttaa paitsi hyviä asioita kuten runokentän monimuotoisuutta, katalalla tavalla myös niin sanotun runouden nousua. Niin sanotulla runoudella tarkoitan runoutta joka esittää runoutta. Runoutta joka on olemassa eräänlaisena mainoksena kirjoittajastaan ja runoudesta. Runoutta joka on kirjoitettu runoilijan suuhun. Nämä suut ovat moninaisia, niitä määritellään monelta suunnalta, yhteistä kaikille on vain usko oman kantajansa runoilijuuteen. On olemassa vakaita ajatuksia siitä mitä runous milloinkin on. Toiset sanovat: kustantamot ja runokenttä ovat juuttuneet historiaan, toiset: runoilijan statuksen saa vain kikkailemalla, salaliittoilemalla, ja turhalla ulkomaisella tuontitavaralla. Osaksi tällaistenkin ajatusketjujen vuoksi kustantamot eivät tule julkaisseeksi kuin silloin tällöin muuta kuin niin sanottua runoutta, tekstiä joka täyttää jossain määrin jonkun tietyn runouden ja runokokoelman tunnusmerkit.

Runous on siis monien mielestä jälleen kerran vaarassa muuttua runoudeksi joka muistuttaa runoutta niin paljon, että se luokitellaan runoudeksi. Tämä tarkoittaa tällä hetkellä sanojasta riippuen esimerkiksi keskeislyyrisestä perinteestä pinnistävää mies-nais-luonto-kaupunki- ties mitä minäkeskeistä runoutta tai avantgarden perinteellä flirttailevaa ns. kokeellista ja joskus myös ns. koneellista runoa. Tulevaisuudessa se saattaa merkitä lisää näitä persoonallisuuden naamion takaa jylistyjä yksinäisyyden kuvauksia tai koneistettua päiväkirjaa ja kielipelejä, jatkuvia osoituksia siitä että kenttä, ulkomainen tai kotimainen, on hallussa. Sillä, missä kaikissa muodossa runous jatkossa lopulta esiintyy, ei ole juurikaan väliä. Toivottavaa vain on että noita muotoja riittää.

Tämä ns. runous on kuitenkin useimpien mielestä kovin kuolettavaa. Usein kuulee sanottavan että taiderunous on vieraantunut yleisöstään. Tämä tarkoittaa aina jotain muuta: taiderunous on aina liian uutta ja silti liian vanhaa. Se lähtee aina-jo-vanhentuneista käsityksistä mitä runouden tulisi olla (luokittelu tulee aina myöhässä). Sen vuoksi suuri osa nuorista runoilijoista unohtaa kaikenlaisen hulluttelun ja alkaa harjoittaa ääntään, asettelee sen sulavasti runoilijan suuhun ja unohtaa sinne, rakentaa itselleen ja itsestään jonkinlaista kasvukertomusta tai muuta kirjailijaidentiteettimäistä mainosta lähestyessään kustantamoa. Tiedän tämän sillä tulin itsekin miettineeksi kustantajaa ja lukijaa, runokenttää, runoilijuutta, huulteni kaaria jne. esikoisteosta kasatessani. Vasta myöhemmin tulin ajatelleeksi virhettä ja epäonnistumisen mahdollisuutta, sanotaan sitä vaikka rohkeudeksi, joka virheen aiheuttaa.

Toinen taiderunouden puhkikaluttu piirre on sen vaatimus yllättää yleisönsä. Tämä uudistuminen on tietenkin aina positiivista, ja kuuluu modernin runon määritelmään, mutta runoilijalle tärkeintä on yllättää itsensä, sillä se on ensisijainen vaatimus sille, että teksti toimii.

Elääkseen runous tarvitsee seminaareja ja lukutilaisuuksia jossa kaikennäköiset suut puhuvat, mutta myös vähemmän vakavalta näyttävää otetta, irtautumista runouskulttuurista, toimintaa muidenkin kanavien kautta. Runouden tulee levittäytyä paperilta, runoudesta, runokirjoista ja eritoten runoilijuudesta myös muualle. Esimerkiksi muiden taiteiden pariin, digitaalisiin ympäristöihin, tilapäistöihin. Tällä taiteiden välisellä siirtymällä ei ole mitään itseisarvoa, mutta se saattaa antaa tarpeellisen ulkopuolisen näkökulman itse runouteen ja runoilijuuteen. Ainakin se toivottavasti edesauttaisi sitä, etteivät runoilijat tyytyisi niin helpolla siihen miltä se oma ääni tai runous ylipäätään näyttää tai kuulostaa. Näkisin suomalaisen runon kentällä mieluusti lisää typeryyttä ei mitään ikuisuutta varten. Typeryydellä tarkoitan kunkin omaan kirjoittamiseen liittyvää kokeilevaa uhkarohkeutta.

Merkittävin (ehkä Suomessa vielä kehitteillä oleva) kiista runouskäsitysten saralla näyttää olevan niin sanotun luonnollisen ja koneellisen kirjoittamisen välillä. Karrikoituna koneellisen kirjoittamisen edustajien mukaan runous on aina jollain tavoin koneellista, oli se sitten mittaan tai muihin rajoituksiin sidottua, rajoitukset, säännöt jne. synnyttävät runoutta, toimivat runoilijan muusana. Ns. luonnollisen kirjoittamisen edustajien tai modernien vapaamittalaisten mukaan runous ei voi lähteä muusta kuin runoilijan omasta äänestä, kirjailijan intentioista ja kokemuksista, tavoista hahmottaa maailmaa ja kieltä. Edelleen karrikoitu koneellisten vastaus tähän on epäilemättä seuraavanlainen: runous on aina jollain tapaa koneellista, vapaamittalainenkin kirjoittaa lopulta varioiden tiettyjä tyylejä, hänellä on esimerkiksi maneeriksi muuttunut sisäänrakennettu lause, oman äänensä naamio, joka alkaa nopeasti muistuttaa yleisesti tunnustettua runollista lausetta.

Itse en voi sanoa kuuluvani kumpaankaan näistä kärjistetyistä leireistä ja tuskin kovin moni muukaan. Pidän kuitenkin koneellisen runouden runoilijuutta kohtaan tuntemasta epäluulosta.

Koneellisen kirjoittamisen metodit valaisevat siis runon kirjoitusprosessia, kyseenalaistavat tekijän autonomisuutta ja saattavat toimia hyvinä äänenavaajina, mutta onko niistä muuhun? Helposti käy niin että kirjoittaja jää oman koneensa lumoihin, koneen joka näyttää tuottavan runon kaipaamaa katkosta liukuhihnalta. Käyttäjä ei enää pääse sen piiristä pois. Tämä pätee myös luonnollisen, oman äänen kannattajien tyyliin. Oma ääni kehittää itselleen metodin vahvistaakseen itseään, muuttuakseen runollisemmaksi, ja huomaa ennen pitkää puhuvansa runoilijan suulla. Runosta rakennetaan tai veistetään molemmissa tapauksissa ennen pitkää täydellistä runoesinettä.

Runous on sen virheessä, sanotaan sitä sitten vastasanaksi, katkokseksi tai miksi tahansa. Virheessä jossa suun puhe karkailee tai kone hajoaa, virhe on hetkessä jossa runo iskee kirjoittajalleen valkoista silmää.

Metodit ovat aina metodeja, ja niiden keinot ovat lopulta nopeasti kulutettu. Runous tarvitsee virhettä, joka ei synny pelkästä väärinkytkennästä tai -luennasta, vaan jostain kielellis-kuvallisesta oikusta, hetkestä jossa sanan, kuvan ja jonkun maailman, tunteen tms. välille löytyy kummallinen, mutta juuri siksi niin osuva yhteys. Yhteys joka tuntuu päättömyydestään huolimatta kiehtovalta, jonka kanssa kirjoittaja alkaa työskentelemään. Jonkinlainen moottori, joka tuottaa ympärilleen tekstiä, ja on samanaikaisesti kriittinen sitä kohtaan. Moottori joka kyseenalaistaa kirjoittajansa tapoja kirjoittaa ja lopulta kyseenalaistaa myös itsensä, mutta on toivottavasti tuottanut kaiken kyseenalaistamisensa ohella jotain edes puolivalmista, ehkä runon. Uskon että tällainen ei ole mahdollista kuin mahdollisimman leveässä katsannossa, joka hyödyntää sekä koneellisen kirjoittamisen että perinteisen intentionaalisen kirjoittamisen työskentelytapoja.

Pelkän runouden sisällä liikkuvan keskustelun ohella nykyrunoilijoiden kannattaisi tutkia musiikin ja perinteisten kuvataiteiden ohella enemmän esimerkiksi elokuvaa. Suomalaisen nykyrunouden kohdalla ns. 90-lukulaisista alkaen on puhuttu nopeista leikkauksista, siirtymistä runon sisällä kuvasta toiseen, kielestä, puhujasta, äänestä toiseen. Nykyisin määritelmä ”nopeat leikkaukset” toistuvat runokritiikistä toiseen jopa häiritsevän usein. Nopeista leikkauksista on tullut jotain jota runosta jopa etsimällä etsitään. Kritiikeissä viitataan monesti myös esim. ”mykkäelokuvalliseen tunnelmaan”. Mistä nämä jatkuvat viittaukset elokuvataiteeseen viestivät? Runolla on selvästi jotain tekemistä elokuvan kanssa, ja tätä elokuvallisuutta kannattaisi ehkä pohtia hieman enemmän. Mistä se juontaa juurensa? Johtuuko se pelkästään kuvan ylivallasta, kuvatulvasta, ja elokuvan vahvasta asemasta kulttuurissamme? Verrataanko kaikkia taiteita nykyisin elokuvaan, vai onko elokuvalla jotain erityistä tekemistä runouden kanssa. Veikkaanpa että on, muutakin kuin Sergei Eisensteinin kuuluisat ideat montaasista, elokuvan runokielestä.

Mitä muuta elokuvalla olisi sitten annettavaa runolle kuin ”nopeita leikkauksia”? Tietenkin näyttelijät, erilaisten äänten kirjo, mutta myös mahdollisesti ajatus lavasteesta: kuvan ja kielen yhteistyöstä joka samanaikaisesti suhtautuu itseensä lavasteena ja purkaa lavastusta, tuottaa hajoavaa ja kasautuvaa maailmaa, hengittävää kieltä ja kuvaa joka on samanaikaisesti täysin tietoinen ja tiedoton itsestään. Runoutta joka uneksii itseään ja itsestään, mutta ei jää pelkäksi esitykseksi mahdollisista maailmoista, vaan pyrkii vieraannuttamisen lisäksi edelleen siihen mitä runoudelta aina vaaditaan ja tullaan vaatimaan: koskettamaan lukijaansa silloin kun tämä on menettänyt toivonsa kosketuksen suhteen. Tämä kosketus on esimerkiksi karanneen äänen palaamista. Todellista näyttelijäntyötä, esittämistä, joka loppuu tai muuttaa muotoaan oikealla hetkellä.

Runoilijan tulisi kaiketi kirjoittaa runoja, ei pelkästään kokoelmia tai mainoksia itsestään tai omasta poetiikastaan. Runous ei ole, tai sen ei pitäisi olla, ammattilaisten työtä, säkeiden valmistamista, toimintaa jolla on määritelty kohde, sillä täydelleen kohdistettu lause ei voi osua kuin harhaan. Jos runoilija tietää mitä hänen suunsa on tekemässä, mitään hyvää harvemmin seuraa. Jos hänellä on metodi, ollaan vielä pahemmassa pulassa. Jos hän uskoo kuuluvansa johonkin sukupolveen, sukupolvi on jo mennyttä. Jos hän luottaa ammattitaitoonsa, tyyliinsä, metodiinsa, lauseeseensa, kapinallisuuteensa, valokuvaansa, varmistimeensa, hän on mennyttä.

Mitä siis suuni ja edellämainittu ruumis kaipaamme? Suurempia riskejä, komeampaa epäonnistumista. Valmiutta tuntemattomampaan tulevaisuuteen. Suita jotka haastaavat kantajansa ajattelemaan. Kirjoitusta joka pyrkii pistämään kirjoittajansa ahtaalle. Mitään metodia tai kirjoituksen suuntausta ei pidä ottaa kuolemanvakavasti. Jos katsoo peiliin ja sanoo edessä näkyvälle suulle: ”kas, postmoderneja keinoja hyödyntävän surrealistin suu”, on pahemmassa pulassa kuin tietääkään. On siis lähdettävä turvattomille alueille, julkaistava myös kirjoitusta joka ei muistuta sitä odotettua omaa puhuntaa tai ole turvalliseksi korkearunotaide-esineeksi veistelty monumentti. On päästettävä oma ääni karkuun ja lähdettävä perään.

Peräänkuulutamme siis kirjoitusta, joka on mitä vilpittömimmässä mielessä kokeellista. Kokeellisuuden määritelmään sisältyköön mitä voimakkain epäonnistumisen mahdollisuus; jopa epäonnistumisen todennäköisyys, jota runoilijan on lähdettävä koettelemaan. Kokeellisuuden määritelmään kuuluu suu, jolle annetaan vapauksia, joka ei jatkuvasti tiedä olevansa runoilijan suu tai olevansa suu jolle annetaan vapauksia.

Tällä kokeellisuudella en välttämättä tarkoita jonkin vanhan avantgardeperinteen henkiin manaamista. Levätkööt ne rauhassa, jos siihen suinkin kykenevät. Kokeellisuudella tarkoitan runouden kaikkien mahdollisten keinojen, aiheiden ja tekemisentapojen käyttöönottoa ja niiden samanaikaista kyseenalaistamista. Runoudessa minkään ei tule olla itsestään selvää. Runoilijalle tulee olla sallittua kielen kaikilla rekistereillä leikkiminen, myös alatyylisillä, lapsellisilla, kliseisillä ja ns. huonolla kirjoittamisella. Ratkaisevaa on vain se mitä runoilija välineellään tekee. Runoilijan tulee olla niin kokeellinen, että uskaltaa kyseenalaistaa myös niin sanotun kokeellisuutensa.

Runouden tulee jatkossakin mielihyvin murhata tekijäänsä, tehdä eroa puhujan ja tekstin välillä, kyseenalaistaa sitä vaikka banaaleilla teoilla, mutta myös lähteä negaatiosta johonkin suuntaan, herättää itsensä jälleen henkiin. Tekijän tai oman äänen murhaaminen on vaarassa muuttua runollisesta teosta pikkuhiljaa initiaatioriitiksi, runolliseksi tempuksi, vaadituksi eleeksi.

Miltä siis näyttävät suomalaisen runouden ”tiet etäisyyksiin”? Ne näyttävät paremmilta kuin koskaan. Vaaroja riittää. Runon ruumis on vielä lämmin ja kieli liikkuu. Vaihtoehtoisia teitä on enemmän kuin koskaan, eikä niiden päässä häämötä vielä kirkkautta, mitään yksimielistä suuta, mitään ulostuloa. Toivottavasti ei vielä pitkään aikaan.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s